HAASTE 2011

Kaktu heitti tälläisen haasteen, kiitoksia siitä :)

Idea on se, että listataan 10 parhainta, hauskinta, ihaninta, kamalinta, mutta mieleenjääneimpiä tapahtumia vuodelta 2011, ja toiveita, odotuksia tai miksei lupauksia vuodelle 2012. Sitten haastetaan vähintään 3 henkilöä tekemään sama, mutta toki muutkin saavat tämän halutessaan tehdä. Haastan: Anniinan, Adan ja

Riinan.

Tulee täysin kuvaton postaus, kun kirjoittelen Sampan äidin koneelta ja täällä ei sattumoisin mun kuvia ole :D

1.  Vuosi alkoi  todella huonosti.  Hyvin rakas serkkuni murhattiin raa'asti tammikuussa ja se on varjostanut koko vuotta.  Ei ole mennyt päivääkään ettenkö asiaa ajattelisi joten mieliala ei ole ollut ajoittain kovin korkea.

2. Helmikuussa muutin Tampereelle ja hevoset muuttivat Ylöjärvelle, aloin saada vihdoinkin säännöllistä valmennusta.

3. Toukokuussa unohdin mennä psykologian pääsykokeisiin :D

4, Hirveän taistelun jälkeen valmistuin vihdoin Seinäjoen lukiosta ylioppilaaksi.

5. Kesäkuussa olin Provinssissa olutteltassa myymässä. Se oli melko mielenkiintoinen kokemus!

6. Rikun kanssa sijoituttiin ensimmäisen kerran aluetasolla Helppo A luokassa.

7. Sampan kanssa muutettiin yhteen. Kummallinen kämppäkaveri, mutta toisaalta se on ihan kiva tuolla nurkissa.

8. Seuranmestaruuksissa koulupuolelta Seniorimestaruushopea lähti mukaan! Estekisoihin en päässyt tänä vuonna osallistumaan.

9. Sain vihdoinkin sen pienen FWBksi kelpuutettavan varsan jota olen toivonut. Lisänä vielä sitten tämä nuorikko tuolta Espanjasta.

10. Tähän loppuvuodesta ollaan äidin kanssa tehty suunnitelmia, jotka melko rajusti muuttaa mun omia tulevaisuuden suunnitelmia, muttei ollenkaan huonosti. Näistä ei vielä enempää paljasteta, koska mikään ei ole varmaa :)

loppuun vielä niitä toiveita, lupauksia ja odotuksia:

• Toivon että päästäis nyt vihdoin starttaamaan sitä vaativaa a:ta, kun se ei onnistunut tällä kaudella kun herra oripoika päätti kehittää uhmaiän.
• Lupaan lukea ahkerasti että pääsen lääkikseen!
• Toivon, että olisi aikaa nähdä kavereita useammin.
• Lupaan aloittaa Sepen kanssa jonkun kivan koiraharrastuksen.
• Odotan, että vuodesta tulisi parempi kuin tästä vuodesta
• Toivon että jostain löytyisi hyvä ja oikeasti pitkälle koulutettu hevonen jolla voisi opetella vaativia asioita, eikä tarvitsisi opetella niitä samalla kun opetat niitä hevoselle
• Lupaan että alan pitää paremmin huolta omasta kunnostani.
• Lopuksi toivon, että pojille (tai minulle) ei sattuisi mitään isompia onnettomuuksia, ettei taas yksi kisakausi menisi pieleen meistä riippumattomista asioista.

 

Todella hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Elkää teloko itteänne rakettien sun muiden paukkumörköjen kanssa!

Hyvää joulua?

Hmm.. todella todella myöhäiset joulun toivotukset vaan kaikille! :) On ollut pientä kriisiä tän kone asian kanssa ja pari kertaa kun olen postausta yrittänyt kirjoittaa kone lagaa ja sitten veetuttaa ja jätän asian sikseen. Kuviakin olisi ollut, mutta kone ei suostu lukemaan muistikortteja saatikaan kameraa.  Jaaaa sitten olen viettänyt aika paljon aikaa tuolla Kauhajoella, joten vielä vähemmän on tullut oltua koneella.

Jotta en sitten turhaan pölisisi typeryyksiä, niin tehdään tähän pikapäivitys; aaton veitin puoliksi kotona ja illalla lädin sitten viettämään joulua ensi kerran kodin ulkopuolelle Sampan perheen kanssa. Ihana mies osti mulle ehkä maailman parhaan lahjan, nimittäin lämpöpeiton! Mielestäni mainitsin ettei mulle mitään tarvi ostaan, mutta eipä voi valittaakkaan. En ollu ollenkaan odottanu että mitään tuollasta luksustuotetta saisin! Isältä taas sain uuden kypärän, vanha on jo kolmisen vuotta kolissut epämääräisesti eikä se varmaan kovin turvallinen ole ollut. Pitkästä aikaa sitten on vähän ehkä laadukkaampi kypärä, kun aiempi tuommoinen halpispotta. CO Wellington Classic tuli siis saatua ja nyt ehkä kypärä päässä näytän enemmän koulu- kuin esteratsastajalta, kun tuossa vanhassa on tuo ilmastointihöskä :D Äiti ostaa meille uudet peitot alennusmyynneistä, minä kun olen tälläinen vilukissa niin meinaan kylmällä palella meidän nykyisillä peitoilla. Ei noita lahjoja paljoa tullut, mutta eipä tuo haittaa, kaikki on ihania ja tarpeellisia mitä saatiin :)

Hepoisille ei kuulu oikeen mitään jännää. Yksi päivä pojat rysäytti meidän siitostammojen sekaan kun niiltä loppu heinät kesken päivän ja äiti ei ollut vienyt uutta paalia vielä. Tosiaan siellähän on yksi tamma kiimassa, mutta eihän meidän oripoikaa moinen kiinnosta! Se oli siellä vain ja ainoastaan heinän takia, mutusti tyytyväisenä, ei tuota tammat kiinnosta. Ei mitään ongelmaa hakea sitä poiskaan sieltä kun teki yhden ympyrän ja sitten hölkötti luokse. Korjattiin aita, vietiin uus paali ja nyt ei ole ollut minkäännäköistä halua pojilla mennä tammojen puolelle. Sisälle sen sijaan on aina kova kiire, kun nyt on tuullut niin kovaa ja ei ole tuossa tarhassa katosta. Heinäladostakin peltiovi kääntyi sisäänpäin.

Muuta jännää ei sitten olekkaan tapahtunut, Rikulta puuttuu kenkä ja kentät on huonossa kunnossa, kengittäjää ei saa kiinni joten ollaan vaan säiden salliessa kävelty hiittititetä. Matti on polkaissut etujalkaan ruununrajaan just kun takajalan haavat alkaa parantua. Huomenna haetaan pohjille taas putsit tarhaan laitettaviksi.

 

Kyläluuta ilmoittautuu

Hihhii, tehtiinkin Sampan kanssa pieni extempore aikaistettu lähtö tuonne Pohojammaalle, kun koulu loppuikin pari päivää aikasemmin kun luulin. Keskiviikkona pakattiin kamppeet, kissat, koira ja hevoset kyytiin ja suunnistettiin lakeuksille. Yllätin äipän ajamalla ilmoittamatta pihaan iltamyöhällä. Hämmensin vähän :)

Pojat onkin olleet tän viikon sitten vähän lomatunnelmissa, on pidetty nyt tälläinen pieni loma taas ja he on saaneet nauttia isosta laitumesta semmoiset 14-16h päivässä. Tosin vähän he oudoksui sitä että oltiin pihalla niin pitkään ja illalla tultiin kiukkusina (ja vähän väsyneinä) karsinaan ja siellä oltiin sitten taas iloisia. 

Onnistuinpas ajamaan ojaankin! Äiti nakitti mut hakemaan pari lavaa rehuja ja meidän pihatiestä isolle tielle on sellanen pieni mäki, joka oli aivan jäässä. Saab nyt jo tunnetusti jättää mut usein pulaan ja se mäki pitäis päästä melko vauhdilla ylös ja suoraan kääntyä pysähtelemättä, näin ei tule ongelmia. No eikös sieltä sitten tullut linja-auto joka KIIHDYTTI kun näki että olen tulossa tielle. Pakko oli pysähtyä ja peruuttaa, kun se olis muuten tullu päälle. Eihän se auto enää koppia saanu vedettyä jäistä ylämäkeä ja kun takasinpäin yritti ottaa siinä kapealla tiellä jossa kääntelyyn ei juuri ole tilaa, koppi meni linkkuun ja ojaan. Siinä vielä epätoivoisesti yritin päästä ylös, niin loska heitti sen autonkin sitten perässä. Onneksi ei ollut syvä oja! Irrotin kopin ja auton sain sitten pois sieltä ojasta ihan ajamalla, mutta meidän heinänmyyjä tuli sitten traktorilla avustamaan ja veti kopin takasin tielle, sekä meni risteykseen näyttämään koska saa tulla ylös ilman pysähdyksiä. Yksi lava mahtuu koppiin hyvin, mutta toinen täytyy aina heitellä sinne eteen ja itsepäisenä yritin niitä työmiehen kanssa heitellä, mutta kolmen säkin jälkeen totesin, että ei onnistu, käsi sanoo oppisopimuksen irti ja oli pakko nöyrtyä ja antaa työmiehen heitellä loppulava itsekseen. Tallitöitäkin olisi intoa tehdä, mutta ARGH tuota kättä!

Itte oonkin sitten vähän huidellu pitkin maita ja mantuja. Perjantaina lähdettiin tyttöjen kanssa pikkujouluilemaan ja kyllä oli taas niin hervottoman huonoa juttua alotellessa ettei mitään rajaa! Mutta ehdottomasti parasta <3 Viihteelle aateltiin ensin Komiaa, muttakun siellä ei ollutkaan porukkaa niin suunnattiin Karmaan, jossa sitten vähän fiilisteltiin vähän ja tansittiin paljon. Olkapää ei oikeen tykänny hyvää siitä, mutta aina ei voi voittaa. 

Lauantaina sitten iloisesti lähdin Sampan mukaan sen kaverien synttärijuhliin, kun se on kiltisti tullut mun mukana joka paikkaan ja olin luvannut mennä mukana. Älyttömän hauska ilta, tapasi mukavia uusia ihmisiä ja muutenkin todella mukava ilta. Melkein pieksin Sampan biljardissakin, mutta sitten töhösin itte pusittamalla kasipallon. Ärsytti!

Tänään sitten iloisesti aamulla Kauhajoelta Seinäjoelle, junaan ja takasin Tampereelle oman perheen (isä, sisarukset ja siskon mies) vähän syömään hyvää ruokaa. Käytiin Franklyssä syömässä pitkän kaavan mukaan ja voin suositella kaikille! Aivan mahtava pieni paikka, iloinen ja hyvä palvelu ja ennenkaikkea aivan loistavat ruuat! Ei voi mitään moittia.

Päivittely saattaa jäädä vähän vähäiseksi nyt, kun mulla on Seinäjoella vaan äidin kone, joka on hidas, kaikki kuvat on täällä mun ulkoisella kovalevyllä joka ei ole yhteistyöhaluinen äidin koneen kanssa ja itsellähän ei ole läppäriä vaan hervottoman kokoinen pöytäkone, jota ei äkkiä raahailla mukana. Yritän vähän päivitellä kuulumisia, mutta kuvien saaminen on sitten vähän ehkä haastavampaa :(

Voi tillintallin.

Ypäjältä kotiuduttu (hengissä, ihme ja kumma tuon ajokelin jälkeen) ja aina ei mee kuin elokuvissa.

Kaikki sujui ihan hyvin, oltiin ajoissa liikkeellä, hevoset kulki nätisti, mutta sitten enkös mä mennyt liukastumaan pihalla rappusissa ja vaistomaisesti otin kaiteesta kiinni vasemmalla kädellä ja sitten PLUMPS ja tuntu siltä niinku olkapää olis lähtenyt paikaltaan. Ensin viiltävä kipu, sitten hetki tunnottomuutta ja sen jälkeen kauhea jomotus. Onneksi mamma on lääkäri niin apu on lähellä. Joku jänne sieltä on kuulemma revähtänyt ja nivelkapseli käynyt vähän moikkaamassa ulkoilmaa. Ei mitään vakavaa onneksi taaskaan.

Illalla käytiin ratsastelemassa pojat maneesissa (Matti oli taas seuraneitinä opettelemassa matkustusta). Oli aivan älyttömän hienoa päästä Ypäjä halliin kun se on tyhjillään ja päästää siellä menemään pitkiä sivuja reipasta laukkaa. Kyllä täykkärikin tykkäs, kun sai vähän askelta venyttää. Äiti siinä ratsasteli Rikulla samaan aikaan, enkä kiinnittänyt paljon huomiota siihen mitä tekivät, nätisti kun kerran meni! Ei kauaa ehditty mennä ennenkuin halli meni kiinni, mutta tarpeeksi ettei omien valmennusten jälkeen ole kunnon jumeja.

Yöllä en meinannut saada nukuttua ollenkaan. Heräsin joskus neljän viiden välillä kauheaan kipuun, enkä voinut ollenkaan maata vasemmalla kyljellä kun käteen sattui niin paljon. Sen kivun takia en saanut nukuttua enää, joten olin melko väsynyt kun herätyskello sitten soi ja piti käydä heittämässä hevosille aamupöperöt. Aamupalan jälkeen sai sitten hetken vielä levyttää onneksi, ennenkuin sitten lähdettiin ulkoiluttamaan Mattia. Päädyttiin Vanhaan maneesiin, kun kaikki muut maneesit oli käytössä ja hypättiin pari kertaa yksittäistä pientä estettä, kun kerran oli mahdollisuus. Ei paljoa hypätty, kun kuitenkin perjantaina just oli valmennus ja vaikka ei isoja nyt kummallakaan kerralla menty (tänään hypättiin pientä 70cm pystyä), niin virtaa ruunassa oli vähän turhan paljon.

Kuvat on otettu videokamerasta ja äiti tuo meidän mestarikuvaaja ja tekniikkaihme on taas kuvannut jalkojaan ja penkkiä hevosen sijasta suurimmaksi osaksi :) Eipä haittaa, kun kuitenkin jotain otoksia löytyi ja hauskaa meillä oli muutenkin!

 

Lykkäsinpäs muuten äidinkin kokeilemaan Mattia vielä lopuksi, kun halusin mielipiteen sen kehityksestä. Äiti kun on ainut, joka Matilla on mennyt silloin ihan alkuun kun se meille tuli.

 

Tuossa ratsastaessa kipu taas unohtui ja sitten kun lopetettiin niin taas kauhea jomotus, joka sitten vastaavasti taas tallissa unohtui kun Rikua laitettiin kuntoon.

 

Räkäpää oli sitten vähän taas olevinaan vauhdikkaalla päällä, mutta kumma kyllä malttoi ihan kävelläkkin. Tehtiin aluksi pelkällä pääty-ympyrällä ravia ja laukkaa, eikä voi olla totta kuinka vaikeeat on tällä tasolla vielä ratastaa jotain rupusta ympyrää! Laukassa Riku koko ajan yritti tarjota millon mitäkin; sulkuja, vaihtoa, piruettia ja avoa. Kauhea työ pitää se suorana, tahdikkaana ja asettuneena :D

Ravissa se taas odotti koska nostetaan uusi laukka, tai tehdään taivutuksia tai jotain, mutta mitä tahansa paitsi ympyrää!

Lopuksi vielä tätä meidän yhtä inhokkiliikettä (minä tykkäsin, mutta hevonen ei oo samaa mieltä), pohkeenväistö. Sekä käynnissä että ravissa. Riku oli taas ehdottomasti sitä mieltä että sulkua tässä kuuluu mennä, eikä pysyä suorana ja asettuakkin vielä ihan väärään suuntaan. Hienosti tuo kuitenkin ekan yrityksen jälkeen antoi periksi ja antoi taas aihetta olla pojasta ylpeä. Mulla vaan taas kädet heiluu ihan ihmeellisesti, ei meinaa kyynerpäät ollenkaan pysyä siellä kyljissä! Pitää ruveta tunkemaan seteileitä kainaloon ilmeisesti, jos sillä vaikka joskus oppis :)

 

Ja taas, kun loppukäyntejä alettiin mennä niin olkapäätä alkoi särkeä enemmän kuin missään vaiheessa, eikä oo loppunut vieläkään. Ärsyttää, kun ei pysty suorittamaan mitään normaaleja juttuja (esim. karsinoiden siivouksesta tulee melko mielenkiintoista), kun kädellä ei oikein pysty nostamaan mitään tai tuntuu siltä kuin joku vääntäisi sitä pois paikaltaan. 

 Kotiin ajaminenkaan ei ollut mitään herkkua, tiet oli älyttömän liukkaat ja tietysti nuo kaksi elävää ei malttaneet olla paikallaan ja koko yhdistelmä keikkui melko epävarman oloisena aina välillä. Ajettiin jonkun tuoreen onnettomuuspaikankin ohi, jossa nuorta miestä pistettiin paareilla ambulanssiin :s ei kyllä aiheuttanut luottamusta siihen omaankaan ajoon. Onneks äiti ajoi Häijääseen asti, mutta sieltä piti ajaa yksin Ylöjärvelle, kun kuski jatkoi matkaa kotiinpäin.

Tallin pihassa jäätiin muutaman kerran taas jumiin, mutta ei kovin pitkiä aikoja tarvinnut sudittaa, että päästiin liikkeelle. Pojat oli tyytyväisiä ja Rikun piti taas isolla äänellä tulla talliin. 

Minä menen nyt etsimään jostain mobilatia ja särkylääkkeitä, hyvää viikonalkua kaikille!

Uutispläjäys.

Oon nyt lopullisesti tullut siihen tulokseen, että hevoseni ovat suunnitelmallisia. Kun Riku on valmennuksessa hyvä, Matti on pöjä ja päinvatsoin.

Eilen olin menossa valmennukseen vähän varautuneesti, kun kolmena päivänä oli melko kevyttä liikuntaa, kun tuo sää ei niinkään imartele. Hei muuten tähän väliin, hyvät ihmiset kun ajan huonossa loskakelissä, jolloin sataa räntää ja pieniä miehiä ja tuuli on melkoinen, pidän sen turvavälin edelliseen autoon ihan syystä. Se väli ei oo siinä sitä varten että minua hitaammin menevä kuorma-auto saa kiilata eteen niin, että joudun iskemään jarrun pohjaan ettei peräpää tulisi tuulilasista läpi! Ei oo meinaan hauskaa tuolla loskassa. Kiitos vain sinullekkin joka näin teit.

Mutta sitten valmennuksen pariin. Herra Raaratti olikin sitten vallan mainio! Harjoiteltiin taas pitkästä aikaa puolipiruetteja. Piti tulla vähän uran sisäpuolelta pitkää sivua avotaivutusta laukassa, kääntää neljäsosapiruetti ja jatkaa avoa lyhyellä sivulla. Kun tämä sujui sama mutta puolipiruetti ja avoa takaisin pitkää sivua. Riku oli aivan mahtava! Sitä sai jo ratsastaa siinä käännöksen aikana ja oikealle sain sen pysymään taivutettuna koko käännöksen! Vähän se on vasemmalle jumissa, kun vaati muutaman yrityksen että onnistui niin että taivutus säilyi (okei, tästä syytän omaa painoa, joka kippasi vahingossa oikealle vaikka vasemmalle piti kääntyä ja tehtävä sujui heti kun sain painon oikeaan paikkaan). 

Rikun tuntien sehän kuumenee tälläsistä harjoituksista aivan mielettömästi, joten loppuravit oli mielenkiintoisia. Saatiin pyöriä taas hetki voltilla ennenkuin pääsi ratsastamaan uralla eteenalas, kun oli vähän turhan paljon tuota vauhtia pojassa. Mutta jes, nyt se on taas normaali valmennuksissa! Johan se nyt kesästä asti on ääliöinyt kisoissa ja valmennuksissa, on kyllä sitkeä otus kun näin kauan piti testata että ihanko oikeasti pitää käyttäytyä (ei, ei ole ollut kipeä, kaikki tarkisteltiin sillon kun pelleily alkoi). 

Niin tietysti pitääkin mainita valmennuksen ehdottomasti hulvattomin hetki. Eilen oli ensimmäinen päivä kun maneesin katolta tippuu lunta. Riku ei yleensä säiky mitään, mutta nyt se säikähti kun jutsiin meidän vierestä tipahti lunta. Se syöksähti eteenpäin ja kun se pysähtyi, se katseli hädissään muita hevosia ja hörisi kaikille :D Että tuo hevonen osaa olla niin hellyyttävä aina joskus!

Matti pääsi sitten estevalmennukseen. Hypättiin ihan yksittäistä estettä ja teemana oli lähestymiset. Meillä oli siis ristikko-okseri pitkällä sivulla lähellä toista lyhyttä sivua ja harjoiteltiin lyhyttä lähestymistä ja pitkää lähestymistä. Matilla meinas palaa käämi siinä vaiheessa kun ensimmäisenä piti ylittää vaan puomia ja laskea montako suoraa askelta saadaan ennen estettä (ensin lyhyt, sitten pitkä lähestyminen. Lyhyeeseen saatiin 4-5 ja pitkään 14). Mattiparalla ei pysynyt takajalat mukana kun pidätin, ettei se sinkoa täysillä eteenpäin ja sitten mentiin sellaista ihmeellistä ristilaukkasivuttainräpellystä. Kuitenkin itse tehtävät sitten saatiin sujumaan. Ensin tultiin lyhyellä lähestymisellä niin vähillä askelilla kuin saatiin, niin vähillä ja sitten normaaleilla askelilla. Hienosti Matti kuunteli vaikka kyllä siinä virtaa oli! Etenkin kun tämä sama harjoitus suoritettiin pitkällä lähestymisellä, niin voitte vain kuvitella kuinka helppo sillä hevosella oli ratsastaa niin pitkää laukkaa kuin mahdollista. Tuli kuulemma melko laaja hyppy esteelle! Kumma kyllä, toisin kun odotin myös lyhyellä laukalla lähelle estettä tuleminen onnistui pitkällä lähestymisellä, vaikka Matti olisi halunnut mennä lujaa. Oli aivan mahtavaa, kun sitä sai ratsastaa kaikkien tehtävien läpi, ilman että tarvitsi enää miettiä meneekö se mokomasta esteestä edes yli! Veto esteelle oli aivan mieletön, jo kun käännettiin suurinpiirtein kohti estettä Matin katse lukittautui esteeseen ja korvat hörössä sitten mentiin kohti estettä ja mun tarvitsi vain pitää huolta askelmääristä.

Tuo oli muuten aivan loistava harjoitus, kun oon varmaan maailman huonoin tuossa askelten laskemisessa. Kaikki sujuu hyvin kun muistan laskea, mutta usein unohdan ja jään esteillä matkustamaan ja silloin ei onnistu mikään! Nyt kun oli pakko laskea niin ei meille tainnut tulla yhtäkään huonoa hyppyä. Saatiin jokaisen tehtävän halutunlainen hyppy ekalla yrityksellä. Puomit oli vaikeita, kun virtaa oli. Matille ei sovi kolmen viikon hyppytauot. Pitääpä ryhdistäytyä.

Nyt pitäisi sitten suunnata pian tallille pakkaamaan hevosia ja tavaroita Ypäjälle kun taas pitäisi suunnata. Valitettavasti mut oli taas pistetty tänään aamu 8 ryhmään, vaikka usein ollaan sanottu että meille on niin äärettömän vaikeaa päästä perjantaina Ypäjälle aikataulutuksen takia. Äidillä kun on kotona hevoset, jotka pitää hoitaa ennenkuin se pääsee matkaan ja mulla on valmennukset + talli menee kiinni kauan ennenkuin äiti ehtisi Ylöjärvelle. Tästä seuraten olen parina kertana seisonut hevosten ja tavaroiden kanssa pihalla tunnin verran ennenkuin kyyti saapuu. Ei kiva ja silti joka kerta ollaan lauantain aamuryhmässä ja sunnuntain iltapäivä, mitkä on ne kaikkein huonoimmat! Nyt ei sitten saatu millään järkättyä, joten jäi tämän päivän tunti sitten välistä, kun aamulla lähteminen ei onnistu, kun talli aukeaa 8:lta ja siihen asti hevoset on visusti siellä sisällä. Huomenna siis mennään vasta tunnille, tästä valutaan Ypikselle kuivaharjoitusosuutta varten.

Sitten se uutispläjäys! Äiti tuossa kuukausi (about?) sitten rupesi höpöttämään yhdestä tammavarsasta, joka sen tekisi mieli ostaa, vaikka kuinka on nyt uhonnut että hevosmäärä ei tästä kasva. Noh nyt se sitten onkin varmaa, meille tulee kevään-kesän aikana Espanjasta pikkuinen 2-vuotiaaksi kääntyvä PRE-tamma! Pikkuinen on melko hienon näköinen, ei ollenkaan muistuta perinteistä PRE:tä vaan on huomattavasti sporttisempi ja liike enemmän eteen kuin ylös. Sen isänä on sama ori, joka oli meillä vaihtoehtona kun Rikua ostettiin, eli sukutaulu on hyvinkin tuttu ja hyvä!

Matin tarina

Tajusin tässä justiin, että tämä mun ah niin rakas ruunanmussukkani tuuppaa jäämään vähän aina sivuosaan. Aina myös hoen, että sen tulo meille oli vahinko ja hankala ja sen kanssa on sattunut ja tapahtunut, mutta en sitten koskaan ole kertonut MIKSI se on meillä ja mitä kaikkea on tapahtunut.

Joten tänään on Matin päivä loistaa!

Elikkäs, vähän sen jälkeen kun Riku oli tullut Suomeen (vai oliko jo ennen, äiti hei en muista?) mun pikkuveljelle, jolla on dysfasia, alettiin etsiä terapiaratsua. Velipoika on pienestä asti tykännyt hevosista, mutta tippui pienenä meidän Candy-ponin selästä ja mursi kätensä ja aloi pelätä hevosia. Muutamia kertoja ratsasteli Tipalla ja Röllillä, mutta sitten oli pitkään taukoa. Nykyään innolla auttelee tallihommissa ja uskaltaa talutella hevosia, mutta ei selkään ole uskaltanut enää (syy selviää pian). 

Eli siis veljelle etsittiin terapiahevosta. Käytiin katsomassa pientä SWB:ksi väitetty ruunaa Beethovenia. Kuten sukupostista käy ilmi sukua ei tunneta, meille uskoteltiin muuta. Kun löydettiin tallille ja alettiin etsiä hevosta, niin sieltä se löytyi kentältä ratsastaja selässään. Tämä jo vähän epäilytti, kun oltais haluttu nähdä millainen on varustaessa sun muuta. No kokeiltiin äidin kanssa molemmat sitten tätä. Laiska, ei liikkunut kunnolla eteen ja tavallaan "hidas". Aateltiin, että jes tässä tämmönen hyvä tasainen hevonen, jonka selässä Emppu ei varmasti pelkäisi! Tallissa varusteita pois otettaessa nuokkui ja oli kovin rauhallisen oloinen ja päätettiin sitten ottaa se mukaan. Lastauksessakin oli muistaakseni jotain pientä ongelmaa? 

 

Noh, itse en ollut paikalla silloin, mutta kun Emppu ekan kerran nouse Beethovenin selkään, se hyppäsi pystyyn. Muutenkin Emppua pelotti ja tämän jälkeen on ollut aivan kauhuissaan aina kun hevosen selkään on yritetty. Aluksi ajattelin jos se on vaan uudesta paikasta johtuvaa, mutta ei. Se hevonen oli aivan kamala. Se pukitteli, hyppi pystyyn, ryösti ja pukitteli. Sitten kävikin niin, että se olin minä joka sillä ratsasteli, kun ei Emppua sinne voinut päästää. Meillä yleensä kaikki sekopäisimmätkin tapaukset on rauhoittunut ajan myötä, mutta tälle ei vaan tullut loppua. Sitten alettiin epäillä, että se oli rauhoitettu koeratsastuksen ajaksi, tai vain ajettu niin piippuun, kun se tosiaan oli vähän hikinen kun ratsastaja selässä oli kentällä.

Toki yritettiin heti kun tää pystyynhyppy oli tapahtunut perua kauppa, mutta kas kummaa kun myyjä ei suostunut ottaa ruunaa takaisin, vaikka me oltais se vallan mainiosti omalla kustannuksella viety takasin! Se ei ollut ollenkaan helppo käsitellä missään tilanteessa, ratsastaessa kaikkein vähiten. En yleensä inhoa hevosia, mutta tästä jäi niin paha maku koko asiasta, että se sitten purkautui siinä, että minä ja äiti inhottiin Beethovenia. Kyllä siitä varmaan olis työn kanssa saanut kivan (ja käsittääkseni meiltä lähdettyään se meni jollekkin kilpahevoseksi?). Ratsastelun myötä kaikki pelleily väheni, mutta se ei edelleenkään mennyt terapiaratsusta, jonka selkään Empun olisi voinut laittaa. Ja koska kaupan purku ei onnistunut ja jostain saatiin selville, että kys. myyjän kanssa oli muillakin (olikohan ulosottomies?) kränää. Äiti kai muistaa, minä en. 

Lopulta kuitenkin sitten yritettiin myydä se pois tai vaihtaa se toiseen. Sitten äiti löysi täykkäriruunan, jolla oli kisattu esteitä, mutta oli sairastanut kaviokuumeen, joten sillä ei olisi pahasti hintaa. Myyjän kanssa juteltaessa kysyttiin mahdollisuudesta vaihtaa päittäin. Yhden kaverini kanssa pakattiin sitten Beethoven autoon ja lähdettiin ajamaan Seinäjoelta Etelä-Suomeen katsomaan sopisiko vaihdokit. 

Me oltiin ymmärretty sähköpostien vaihdossa, että kyseessä olisi hyväkuntoinen hevonen, joka on ihan hyvässä kunnossa ja valmis kisaamaan. Sillä vaan oli maastoiltu nyt, kun ei sopivaa ratsastajaa ollut löytynyt. Karsinasta loimen alta paljastui laiha ja lihakseton luikku, jolla oli ehkä kamalimman näköiset kaviot mitä oon nähnyt. Omistaja sanoi, kun alettiin harjaamaan, ettei se tykkää, että sen selkään kosketaan ja tosiaan. Ruuna tipahti metrin alemmas kun selkää vain hipaisi. Kovasti väitti, että ei ole jumissa tai kipeä, ei vaan tykkää kun selkään kosketaan. Katseeltaan se oli vähän epäluuloinen ja jotenkin surullisen näköinen. Varustuksen jälkeen omistaja juoksutti hevosta ensin kauan, koska ei uskaltanut mennä selkään ennen kun se on liikkunut ensin vähän. Kun pääsin selkään, en tiennyt uskallanko istua siellä, kun se oli niin lihakseton. Jäykkä kuin mikä, haluton liikkumaan ja haluttomasti hyppäsin sillä muutaman pienen esteen. Jokin siinä vaan sitten sytytti kun hevonen hyppäsi. Siinä tunsi, että tässä on kapasiteettia, tarvii vaan mielettömän työn, että sen saa esille.

En kauaa viitsinyt mennä, kun raukka oli niin raasu. Sitten mun piti ratsastaa ensin Beethovenilla ja omistaja kauhisteli kuinka uskallan mennä suoraan sinne selkään. Noh verryttelin normaalisti ja hyppäsin vähän jotain 80cm esteitä, että myyjä (hienosti vaihtelee nää termit) näkee miten se hyppää. Beethovenhan oli siis ihan ok hyppääjä, itte hyppelin sillä metriä, kun se meillä oli.

Kyllähän se oli sille myyjälle hyvä vaihtokauppa, hyväkuntoinen pieni kätevästi hyppäävä energinen ruuna vaihdossa luisevaan ja säikkyyn täykkäriin. Näin siis Matti tuli meille lokakuussa 2009, vaihdokkina, koska mun kävi sitä niin sääliksi ja mikä tahansa hevonen oli parempi kuin Beethoven. Empullehan hevonen ei sopinut, joten se tuli mulle projektiksi.

Noh, siinä sitten papereita tehdessä meille kerrottiin, kuinka Matti on helppo maastoillessa ja kengittäessä ja raspatessa ja kuljettaessa ja lastatessa. Voitte vain kuvitella sitten hämmennykseni, kun oltiin menossa lastaamaan, että mulle lyötiin käteen rauhottavaa pastaa "siltä varalta että se villiintyy". Noh, koppiinhan se ei mennyt ollenkaan, kun omistaja sitä yritti sinne pistää. Hetken aikaa siinä tapeltiin, kunnes ajattelin kokeilla itse ja sitten se saatiin jotenkin pitkän ajan kuluttua sinne koppiin. Matti alkoi heti kauhean tömistelyn ja teutaroimisen, joka kyllä loppui kun päästiin liikkeelle. 

Heh, muistan äidin melko järkyttyneen ilmeen, kun se näki minkänäkönen raato sieltä kopista otettiin ulos! Aatteli, että oon jonkun teurashevosen hakenut. 

Harmittaa, etten ottanut Matista alusta kuvia ollenkaan, se oli niin järkyttävän näkönen! Ensimmäiset kuvat on otettu kun se on ollu meillä jonkun 3kk ja saanut jo vähän läskiä luiden päälle.

En ensimmäiseen kuukauteen noussut selkään melkein ollenkaan, juoksutin vain, että saadaan edes vähän jotain liikuntaa, ennenkuin mennään selkään kiikkumaan. Joku video mulla on, kun ollaan ensimmäistä kertaa Ilmajoen maneesilla hyppäämässä ja se on viides kerta Matin selässä meillä ollessaan. Pitää yrittää se etsiä jostain, on se aika järkkyä katseltavaa. 

Pikkuhiljaa kuitenkin kohoteltiin kuntoa ja hypittiin pieniä, koska Matti pelkäsi kovasti hyppäämistä ja aristi jalkojaan (sillä oli vissiin kaviokuumeen alkuaikoina kivusta huolimatta hypitty, tai näin ymmärsin?). Aloitettiin tavallaan ihan alusta, mutta Matissa oli hypätessä sellaista rehellisyyttä, että vaikka se pelkäsi kaikkea muuta, se ei yhtäkään erityisestettä kytännyt. Kaikkea muuta kyllä. Voi luoja, tuota otusta en olisi ikinä kuvannut maastovarmaksi millään tavalla! Ensimmäinen kerta maastossa, niin oltiin ojassa kumossa kun yritettiin ravata ja Matti sekos. Muutenkin aina kun sen kanssa olin maastossa, niin oltiin milloin ojassa ja milloin poikittain auton edessä. Se ei liikkunut kuin metrin kerralla eteenpäin, täysillä kaks taaksepäin ja sitten hyppi pystyyn ja peruutti ojaan. 

Etenkin seurassa maastoilu oli vaarallista. Yksin pärjättiin jotenkuten, mutta eriyisen hyvin muistan kun oltiin isolla porukalla maastossa ja Matti sai slaagin jonon keskellä ja hypättiin todella ison ojan kautta pellolle, enkä saanut sitä sieltä pellolta pois, ennenkuin hyppäsin itse alas ja talutin. Silloin pitkästä aikaa pelotti hevosen selässä. Sen jälkeen ei enää maastoiltu ollenkaan muiden kanssa (korkeintaan lyhyitä lenkkejä Broncan kanssa) vaan pyrittiin menemään yksin maastossa. Matti pelkäsi kaikkea. Se oli aivan hysteerinen käytävällä harjatessa, ratsastaessa ja taluttaessa. Se oli niin epävarma, eikä luottanut kehenkään. Matin vanha vuokraaja löysi minut facebookista ja siinä jutellessa selvisi, että tämä on hypännyt Matilla 120cm rataa kotioloissa, eikä pojalta kapasiteetti lopu siihen, eli en ollut omissa aavistuksissani väärässä!

Sitten joskus talven aikana Matin ja Rikun tarhojen välillä olleesta aidasta katkesi tolpat (meillä kävi näin lähes kaikille tolpille kerralla, että katkesivan juuresta). Muistan kun äiti tuli luokseni ovela virne naamallaan ja sanoi "arvaa ketkä on päässeet yhteen". Arvasin heti mistä on kyse. Oltiin suunniteltu, että kokeillaan kuinka Riku ja Matti pärjäis yhdessä ja siksi ne olikin viereisissä tarhoissa tutustumassa. Nyt ne oli sitten päässeet yhteen ja ne oli niin onnellisen näköisiä yhdessä, ettei koskaan sitten otettu niitä enää erilleen.

Ensin tutustuttiin hienovaraisesti.

Sitten muutettiin yhteen.

Sen jälkeen Matin kanssa alkoi tapahtua. Alusta asti oltiin todella hämmentyneitä, sillä Matti oli se joka aina yllytti Rikua leikkiin ja ne leikkivät TODELLA paljon! Matista ja Rikusta tuli äkkiä todella läheiset ja ratsastaessakin Matti oli hitusen itsevarmempi. Se oli edelleen jäykkä ja säikky, mutta se ei ollut niin pelokas kaikkea kohtaan kuin aiemmin. Sen kunto kasvoi kohisten, kun kaikki päivät leikittiin Rikun kanssa tarhassa ja sitten liikutettiin säännöllisesti. 

Ensimmäinen kengityskin koettiin sitten aika pian Matin tultua. Äiti kengitti (tai siis yritti) tuolloin ja Matti joutui aivan täyteen paniikkiin HETI, kun jalkaa nostettiin (oli ollut jo hankala kavioita putsatessa, nyppi koko ajan jalkaa, mutta ei mitään tälläistä). Matti oli aivan paniikissa ja meiltä hajosi tämän ensimmäisen kengitysyrityksen aikana varmaan joku 6 riimua. En tiedä miten, mutta lopulta saatiin uuden kengät jalkaan ja siitä asti on aina ollut äidillä jalassa naula, kun Mattia on kengitetty. Nykyäänhän Matti rauhoitetaan aina kengityksen ajaksi, koska sen kengittäminen oikeasti on vaarallista ilman sitä. 

Raspaus onkin ainoa joka on helppo tehdä, mutta sekin on tehty aina rauhoituksen alaisena.

Kuitenkin, pikkuhiljaa kaikki alkoi sujua ja kevään lähestyessä kesää alettiin hyppäämään 80-90m tehtäviä valmennuksessa ja sitten tapahtui jotain, jonka takia Matti oli sairaslomalla muutaman kuukauden. Kun uudestaan aloitettiin syksyllä, hommat rupesi sujumaan, Matti edistyi kovaa vauhtia, esteet sujui ja Matti oppi luottamaan. Sitten se rupesi oikkuilemaan vähän enemmän, pukitteli ja kiukkusi vähän enemmän, esteillä alkoi kiellellä vähän enemmän kuin yleensä. Se sitten kärjistyi Jalasjärvellä, kun en lähtenyt edes radalle. 

Seuraavalla viikolla sitten tosiaan Matin kavio halkesi puolesta välistä aivan täysin, kun meillä kasvanut uusi kavio oli kasvanut muutaman sentin ja se irtosi vanhasta ja huonosta aineksesta. Kavioaines siis roikkui irti! Matti ontui pahasti. Kaviolle ei voitu tehdä mitään, piti eläinlääkärin mukaan vain odottaa, että uusi kavio kasvaa uudestaan ja toivoa, että ongelma katoaa itsekseen.

Matti pääsi siis täysin lomalle, se sai vaan oleskella tarhassa ja ei tehty muuta kuin harjailtiin ja kengätkin otettiin pois. Ajateltiin, että toisaalta se tekee Matin psyykelle hyvää saada elää hetki ilman mitään vaatimuksia ja olla vain rapsuteltavana. Tuli tässä muuten mieleen, alkuun kun Matin karsinaan meni se luimi ja uhitteli ja oli selvästi hyvin valmis puolustamaan kotiaan. Tämä katosi tuon sairasloman aikana. Matista tuli sellainen sylivauvamainen, tosin omilla ehdoillaan. 

Sairasloma kesti vuoden 2010 keväästä 2011 helmikuuhun, kun muutettiin Ylöjärvelle. Olin siis ennen muuttoa kaksi viikkoa ehtinyt jo vähän aloittaa liikuttelua kotona, eli varsinainen kuntoutus alkoi tapahtua muuton jälkeen uudessa ympäristössä.  Aloitin siis taas nollasta ratsastuksen.

Alkuun liikutus oli vain sitä, että kohotettiin kuntoa. Matti ei pystynyt laukkaamaan puolta ympyrää pidempään tiputtamatta raviin tai vaihtamatta ristilaukkaan, joten laukkaharjoitukset olivat vähässä, enemmän töitä tehtiin ravissa ja käynnissä.

Vaatimustaso oli hyvin matala, en vaatinut muuta kuin että liikutaan eteen selän läpi, muodosta viis, mutta Matti hakeutui heti hienosti alas, vaikka selän käyttäminen oli vaikeaa. Tässä on tullut todettua, että se koeratsastuksessa todettu "se vaan ei tykkää" on ollut täyttä paskaa. Matti lakkasi aristamasta selkään koskemista aina kun sitä liikutettiin säännöllisesti. Aina kun se oli vähänkin jumissa se oli tosi varovainen selästään ja pitkään se vaan aristi sen takia, että se oli tottunut että selkään sattuu. Nykyään saan vaikka tökkiä sitä selkää yhdellä sormella eikä se oo moksiskaan. 

Nykyäänkin jos Matti aristaa selkään koskemista, tiedän heti että se on vaan jumissa, koska hieromalla se arkuus helpottaa ja katoaa.

Kun oltiin kohotettu kuntoa muutama kuukausi, niin uskaltauduin ilmoittautumaan estevalmennuksiin pieniä hyppäävään ryhmään, eli siis aloitin taas alusta Matin kanssa. No itseasiassa kaikki tuo nykyinen meno löytyy blogin alkupäästä, jossa kerrotaan ekasta valmennuksesta ja myöhemmistäkin.

Nykyään en vieläkään Matilta vaadi paljoa, mutta olen nostanut vaatimustasoa. Ollaan ruvettu pelaamaan kokoamisasteen kanssa, laukkatreeniä on lisätty paljon, laukanvaihtoja ja väistöjä ollaan vähän harjoiteltu. Vastalaukkaakin on otettu jo muutamia askelia. Tasapaino vaatii vielä paljon töitä, joten epätasaisessa maastossa meno ja erilaiset kiipeilyharjoitukset on kovassa huudossa. Esteet on lähtenyt sujumaan ja Matti on nyt löytänyt sen itsevarmuuden luottaa ratsastajaan ja uskaltaa mennä vaikka sitä vähän epäilyttäisi. Maastossa voidaan käydä yksin ja yhdessä ilman säikkyilyä. Matin kanssa voi jo jopa laukata kaverin kanssa maastossa! Äitikin ihmetteli, kun me matin kanssa toissapäivänä mentiin metsässä ensimmäisenä, kun ne Rikun kanssa tuli jäljessä. Äiti kovasti kehui, kuinka hienoa työtä olen tehnyt Matin kanssa ja tätä kirjottaessa muistan kuinka kamalaa se oli alkuun. Kaikki tuntui menevän pieleen heti kun saatiin asiat rullaamaan, mutta ei koskaan tunnuttu pääsevän siitä tietystä ok:sta pisteestä eteenpäin. Nyt Matti on terve, sen kaviot on 5 viikon kengitysväleillä tullut aivan fantastisiksi (ei kaviokuumekavioita koskaan saa hyviksi, mutta nyt ne on varmasti niin hyvät kuin mitä niistä saa), se on turvallinen ratsastaa, se ei sinkoa toiseen sfääriin kun se säikähtää vaan ottaa korkeintaan yhden reippaamman askeleen ja pysähtyy. Se pääsee yli peloistaan, kun taas ennen kun jos se säikähti jotain sitä pelättiin viikko. Nyt voidaan säikähdyksen jälkeen mennä kyseisen paikan ohi ilman mitään ongelmaa. 

Esteet on nousseet taas 90cm, korkeampaa Matin puolesta voitaisiin mennä, mutta tässä iskee sitten mun oma epävarmuus, joten tällä tasolla junnataan niin kauan, että itse lakkaan pelkäämästä korkeampia esteitä (Matin kenkkuilu aiheuttanut tämän pelon, esim. Ypäjällä kenttäleirillä hyppelin ihan pelotta 100-110cm rataa).

Vielä on paljon matkaa siihen mitä Matista haluan, mutta sinne edetään hiljaa. Alunperin tarkoitus oli saada Matti hyvään heA/100cm tasolle ja myydä, koska halusin ostaa kouluvarsan, mutta mitä enemmän ratsastan sillä, sitä enemmän rakastun siihen, enkä varmaan koskaan voisi sitä enää myydä pois vaikka kuinka haluasin. Siitä huolimatta, että Matin lahjat ovat esteillä ja mun intressi koulussa, mutta ainakin mun taitotaso kehittyy, kun pakko mennä esteitä, koska niissä Matti on lahjakas!

Matti on hieno tapaus, vaikkei se mikään liikeihme olekkaan, mutta se on mitä sympaattisin ja oudoin otus mihin olen törmännyt. Ja hemmetin haastava ratsastaa :D

Universumi ei tahdo musta esteratsastajaa

Joo-o.. Tänään sitten piti aikaisin aamulla lähteä kohti Vesilahtea ja estekisoja. Nappasin äidin juna-asemalta kyytiin ja köröteltiin tallille ja kauheella kiireellä koppia auton perään. Noh, ensimmäinen ongelma tuli tässä vaiheessa; Saab vaan luisteli paikallaan, eikä suostunu liikkumaan koppi perässä eteenpäin. Äiti lopulta jollain ihmekonstilla sai sen liikkeelle ja ajettua tallin eteen. Nopeasti pakattiin auto ja pistettiin hepat kuntoon ja autoon. Toinen ongelma; auto ei liikkunu hevoset kyydissä taaskaan mihinkään! Luistelee vaan (kirosin tässä vaiheessa taas niitä huonoja kitkarenkaita).

Taas äiti pääsi liikkeelle hetken taistelun jälkeen ja kävelin sitten perässä tien päähän, että pääsen takasin kyytiin sellasesta kohdasta, josta auto varmasti pääsee liikkeelle kiukkuamatta. 

Pääsin autolle niin eikö mitä, takarengas puhki! Toivottiin, että rengas pysyy vanteella ja ajettiin parinsadan metrin päähän huoltoasemalla toiveena, että sieltä saisi apuja. Tieliikennelaitokseen piti sitten soittaa ja ruveta pohtimaan, mistä ihmeestä revitään ehjä rengas itsenäisyyspäivänä? Se jo tiedettiin tässä vaiheessa, että kisoihin ei enää ehditä, joten piti sinne soittaa ja ilmottaa ettei olla tulossa. Pentele. Pojat oli hämmentyineitä, kun seisottiin pitkän aikaa huoltoasemalla ja sitten kun lopulta saatiin uus rengas (ties kuinka pitkän ajan jälkeen), ajettiin takas tallille. Käytiin sitten äitin kanssa vaan vähän maastoilemassa, että saatiin pojatkin liikkeelle. 

Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta kun estekisat vastustaa mua. Broncan kanssa nyt muutamat kisat sujui hyvin, mutta kun se siellä Pietarsaaressa meni se hankoside niin kaikki hyvätkin yritykset menee pieleen. 

Nyt näinä aikoina, kun Matti on mulla ollut niin neljiin kisoihin ollaan oltu menossa ja yksiin ollaan päästy. Tämä oli kun olin menossa kisoihin tutun myyntiponilla (120cm Kimmo-poni, aivan lutuna tapaus!) ja samalla sitten aattelin sen saman 50-60cm luokan käydä Matilla. Matti oli ollut vasta hetken aikaa meillä ja tällön päästiin ihan ongelmitta, vaikkei rata mikään kaunis ollut, kun Matilla oli sillon niin huono kunto sun muuta.

Toinen yritys taisi olla ei viime vaan toissavuonna myös itsenäisyyspäivän kisat Ilmajoella. Matka tyssäsi siihen, että ei saatu koppia lähtemään kotipihasta, ei vaikka kuinka yritettiin. 

Kolmas kerta oli tuosta edellisestä seuraavana keväänä, kun kunto oli suht hyvä ja esteetkin alkoi sujua. Piti mennä Jalasjärvelle 80cm hyppäämään. Noh, matka sujui hyvin, mutta Matti ei verkassa suostunut menemään edes 50cm esteiden yli, vaan kielteli ja teki sellasia ihmeellisiä kamikaze-loikkia. Ajattelin, että nyt on joku niin hullusti, että en lähtenyt radalle. Seuraavalla viikolla menikin sitten ne kaviot todella huonoon kuntoon ja siitä se vuoden sairasloma sitten alkoi.

Jos jotain hyvää pitää tästä keksiä, niin äidiltäkin lähti järki niiden kitkojen kanssa ja se sitten mennä täräytti ja osti nastat ympäriinsä. Jos nyt vaikka vähän helpottais toi vetäminen. Päästäänköhän viikonloppuna ihan Ypäjälle asti?

Niin, että hyvää itsenäisyyspäivää vaan kaikille!

Missä mun joulumieli?

Tajusin tänään vasta kunnolla, että on JOULUKUU. Mun joulumieli on täysin hukassa, on väsyttäny taas parina päivänä ihan järkyttävästi ja blah, tylsistyttää. Aivot ei toimi, niin ei pysty koulujuttujakakaan tekien viettämään aikaa ja tallilla ollessa meen jollain automaattimoodilla enkä muista myöhemmin mitä tuli tehtyä.

Eniveis, tiistaina käytiin poikien kera siellä klinikalla hoidattamassa hampaat. Matti flippas aivan täysin, kun sain sen siellä karsinaan, meni vaan seiniä pitkin. Ei rauhottunu edes kun Riku tuli viereiseen karsinaan. Siis se oli koko ruuna aivan sekasin ja paniikissa ja lopulta kun Riku raspattiin ensin, niin Matti oli pakko rauhottaa jo karsinaan (kesti muuten pikkasen ennenkö saatiin piikki kaulaan ku toinen riuhtoo vaikka naru ois kuinka tiukalla), kun muuten se olis tullu sieltä karsinasta läpi.

Riku sen sijaan käyttäyty asiallisesti, piti eläinlääkärille vaan muistaa sanoa, että miniannos rauhottavaa, koska oripoika ei ihan oikeesti pysy pystyssä siitä "normaalista" annoksesta. Riku siis ihan oikeasti menee aivan sekasin pienestäki annoksesta, raukkaparka :D Hampaat oli ihan ok, oli siellä vähän piikkejä, muttei pahoja, joten vähällä selvittiin.

Matilla sitten oli niin pahat piikit, että oli posketkin hajalla. Vähän olin yllättynyt, kun ei se ratsastaessa oo suustaan ollu kovin kummallinen. Raspaus sujukin sitten ihan nätisti, kun oli ruuna vähän pöllyrässä. Kumpikin kuitenkaan ei mahottoman sekasin ollu ja matkaa piti taittaa kilometrin verran kopissa, niin pakkasin samantien molemmat koppiin ja heitin tallilla tarhaan selviämään.

Pahoittelen muuten kaikille niille raukoille, jotka oli tulossa sitä tietä Teivon edessä.. Saab on niin perhanan huono  erikoinen kapistus, että luistelin siinä kopin kanssa tiellä poikittain, kun vähän luisti eikä meinannu päästä eteenpäin. Ootko äippä ihan varma, että tossa on talvirenkaat?? Ei meinaan oo kovin kummoset jos ne kitkat siinä on alla, ainakaan kopin kanssa. Potutti hieman, mutta lopulta pääsin sen verta eteenpäin, että toisen renkaan sain pientareelle (jossa ei ollu jäätä) ja sit vähän helpotti.

Muuten ei oikein mitään erityistä oo tapahtunut. Hyppelin Rikulla joku päivä sellasta minipystyä (just ja just kai 50cm?) ja kun puomit pysy pystyssä, niin siitä rohkaistuna ilmotin molemmat pojat Vesilahdelle esteharjoituskisoihin! Rikun 50-60cm luokkaan ja Matin 70-80cm.

Valmennuksetkin meni perjantaina hienosti. Riku oli pitkästä aikaa NORMAALI tunnilla! Vähän se alkuun yritti pöllöillä, mutta kun siitä seuras se että pysähdyttiin ja seisottiin paikallaan, niin ei se kiukkuilu maistunu vaan tehtiin töitä. Tehtiin seuraavanlaista harjoitusta: lyhyt sivu vastalaukkaa - pitkällä sivulla vaihto - lyhyt sivu myötälaukkaa - pitkällä sivulla vaihto vastalaukaksi - vastalaukkaa lyhyt sivu - vaihto pitkällä sivulla. Ei heti näin vaan pikkuhiljaa lisäiltiin noita siihen tehtävään. Raaratti oli oikein mainio ja kaikki vaihdot tuli nätisti ja rynnimättä ja jopa nuo uralla vastalaukaksi vaihdot suju paljon rauhaisammin kuin ennen.

Mattia kun harjailin tunnille, niin siirtyessäni poistamaan mahtavaa kurakerrosta vasemmasta takajalasta, niin aloin ihmetellä, miksi se jalka näytti niin kummalliselta. No sehän oli turvonnu kuin tukki ja sitten huomasin syyn. Herra Ruuna on kiskaissut itteään hokilla siihen takaseen sellaisen kivahkon haavan. Ensimmäinen ajatus: hemmetin hevonen just ennen kisoja! Toinen ajatus: pääseköhän tällä ees valmennustunnille?

Meinasin jo huikata jollekkin ryhmäläiselle, että sanoo Jutalle mennessään etten tuu tunnille kun kenopää on telonu ittensä, mutta onneks ei siihen sattunu muita samassa ryhmässä olevia lähelle. Nimittäin, kun talutin Matin pesupaikalle se ei arkonu jalkaansa yhtään. Pesin haavan kunnolla ja totesin, ettei se onneksi ole syvä, vain leveä ja ilkeännäköinen, mutta äiti luonnehtisi tuon "mitättömäksi pintanaarmuksi".  Putsasin, desinfioin ja sidoin jalan ja kävelyttelin vähän. Ei ontunut, arkonut tai  mitään vastaavaa. Päätin kokeilla onneani ja mennä kokeilemaan mitä ruunanrupsukka sanoisi tunnista.

Talutin maneesiin ja maneesissakin taluttelin vielä hetken tuijotellen jalkaa. Ei mitään. Uskalsin nousta selkään, ei mitään. Sitten riemu repes. Jossain läheisellä koululla ilmeisesti paukulteltiin ilotulituksia ja noh.. Matti ei erityisesti arvostanut mokomaa pauketta. Se jännittyi ja rupes kipittään ja tuomarikoppipääty alkoi taas pelottaa ihan järjettömästi ja muutamia Matin bravuureita (järjettömän raju peruutus +hieman kevyt etupää + takajalkojen päältä ympäri) saatiin pitkästä aikaa aikaseksi, mutta melkolailla lievempinä kuin ennen. 

Aluraveissa yritin ottaa rennosti, mutta Mattia pelotti edelleen niin siitä ei sit tullu niin rentoa kun ajattelin. Jalka oli kuitenkin ok, ei ollut hevonen kolmijalkainen ja sisäinen minäni huokasi helpotuksesta. Kun pauke loppui niin hevonenkin rentoutui ja verkkalaukat oli aivan mahtavia. Oli niin niin rento pikkuheppa, eikä ristilaukkojakaan pahemmin enää tullut!

Valmennuksessa oli puomitehtäviä. Taas sisäinen minäni huutaa JEE PUOMEJA (Matin ei pinna kestä puomiharjoituksia). Lyhyellä sivulla oli siis kaarevalla uralla kolme puomia 5m välillä (keskipisteestä). Jutta oli vielä sen verran  ilkeä, että pisti tötsistä meille reitin mistä piti mennä (ei ollu leveydellä pilattu se aukko) ja jos tötsä kaatuisi, pitäisi meidän itse hypätä alas nostamaan se  (eli siis jos ei halua hyppiä alas, pitää ratsastaa mekolailla tarkasti). Tää on sellasta mistä mä normaalisti innostuisin, vaikeeta ja vaatii keskittymistä ja hallintaa. Muttakun pidän Mattia kuitenkin vielä niin raakana hevosena, että usein aliarvioin sen kyvyn suorittaa asioita. Ensin tultiin siis ihan puomien keskeltä ravissa, sitten laukassa. Hienosti sujui.

Sitten tultiin puomien sisäreunaa, eli laukkaa piti koota melkoisesti, että väliin mahtui. Lopuksi vielä puomien ulkoreunaa, eli reippaammin ja siitä hemmetin pienestä aukosta ois pitäny mahtua. Ei kaadettu yhtäkään tötsää koko tunnilla (HAH! vaikka kerran takapää haluskin mennä yhden yli, mutta ei osunu siihen). Matti oli aivan mahtava, se kokos hienosti ja vastustelematta ja vastaavasti antoi ratsastaa isompaa laukkaa, katoamatta tuntumalta. Kerrassaan siis hienosti meni molemmat pojat valmennuksissa.

Nyt iski jostain syystä huono olo tästä koneella olosta, joten kai tää on merkki että pitää lopettaa jaarittelu tähän. Mä meen tonne sohvanpohjalle tai nukkumaan ja etsimään sitä joulumieltä.

Hyvän mielen liikuntaa.

Paha hevosenomistaja minä. Asutaan maneesitallilla ja sateisella säällä ei inspannut tehdä muuta kun siivota karsinat ja kuurata hevoset. Hyi hyi. Tänäänkin vaan kävin Sepen kanssa superpitkällä aamulenkillä ja käytiin isän kanssa katsomassa isotätiäni.

Täällä tuli eilen vettä niinku aisaa, oli ihan järjetöntä ajaa moottoritietä kun ei eteensä nähnyt ja auto lähtee koko ajan luistoon. Kävelin sen kymmenen metriä autolta talliin niin olin aivan läpimärkä. Onneks pojat oli iloisia ja tyytyväisiä, kun saivat kunnon puunauksen.

Toissapäivänä sitten tein sen ison urakan, menin Hööksin liikkeen kautta tallille. Ostin nyppimiskamman ja letityslankaa.

Ensimmäisenä, käytin hyväksi kauniin päivän ja suht lämpöisen ilman ja pistin Matin liinan päähän ja maastoestepellolle. Juoksuttelin ensin pitkään siinä nurmella, että näkee pitääkö hokit hyvin vaikka on vähän kosteaa ja hyvinhän ne piti. Verryteltiin oikein kunnolla syksyn viimeistä maastoesteiden opettelua varten. Käveltiin alkuun bankettia pitkään. Ensin matalilta kohdilta ylös ja alas, sitten pikkuhiljaa ylös matalalta ja vähän korkeammalta alas. Tätä niin kauan että sujui epäröimättä ja sitten kokeiltiinkin tulla ylös sitä toisiks korkeinta kohtaa. Hienosti Matti tuli ylös siitä! Jätettiin sitten banketti hautumaan, keväällä sitten reenataan vasta sitä korkeinta kohtaa.

Sitten muutaman kerran semmoisia minitukkeja lämmittelyksi yli ja että saadaan mieli oikeeseen paikkaan. Tukit sujuu jo ihan rutiinilla, niistä mennään yli jo kuin vanha tekijä (alkuunhan pelkäsi niitäkin kuin hullu). Sitten kerran yksi vähän isohkompi tukki (ehkä n. 70cm korkea?). Sitten kaksi kertaa se järkyttävän pelottava muovitynnyrieste, jota silloin kun ekan kerran Mattia maastossa hypytin maasta kauhisteltiin vaikka kuinka kauan, nyt se meni toisella yrityksellä yli! Pari kertaa kokeiltiin sitä ja kun nämä aiemmin jo opetellut eseteet sujui pelottomasti, kokeiltiin sitä yhtä Matin mielestä kamalinta kapistusta: uutta mökkiestettä. En voinu uskoa silmiäni, kun rakas neuroottinen otukseni loikkasi itsevarmasti ensimmäisellä kerralla yli! Kehuin sen maasta taivaaseen ja hypättiin vielä kerran. Sitten ajattelin lopuksi vielä muutaman kerran kokeilla hautoja, kun niitä vielä vähän aristelee ja tälläkin kerralla ei meinannut haluta tulla perässä pikkuhaudan yli. Kuitenkin kun ensimmäisen kerran tuli yli, niin sitten ei enää ollutkaan ongelmaa, eikä mokoma kuoppa ollut yhtään pelottava. Siinä kävellessä isolle haudalle hypytin kerran rengasesteen, joka meni taas ihan helposti, vaikka sekin on aiheuttanut sydämentykytyksiä, kun maastoilemassa ollaan ja kävellään ohi. Ison haudan yli ruuna hyppeli innoissaan, eikä tietoakaan että olisi pelännyt. Kun tultiin kaksi kertaa hienosti yli, niin päätin että tähän on hyvä lopettaa. Nyt ne pelottavimmat ja kummallisimmat esteet sujuivat. Jätetään kevääseen hautumaan ja sitten ehkä jo uskaltaudun ilmoittamaan meidän kenttävalmennukseen! 

Rikun kanssa kun oli jo pimeää, niin tungin pojan täyteen heijastimia ja lähdettiin Teivoon käppäilemään. Riku on kyllä ihana, kun ylitetään iso tie sillalla niin se tuijottaa hämmentyneenä kun autot menee ali, mutta koskaan ei oo pelännyt mitään. Elättelin toivoa, että Teivossa olis harjoitusratojen valot päällä, mutta eihän ne nyt ollu, pöh. No suunnistajien poluilla oli valot ja ne valaisi yhden ehkä n. 500m pitkän lenkin, jota sitten pyörittiin hetken aikaa. Siinä oli joko loivaa ylämäkeä ja jyrkkä alamäki (koko lenkki pelkkää mäkeä) tai sitten päin vastoin. Me mentiin nyt kun siellä ei ollut paikalla muita niin päin, että jyrkkä ylämäki, loiva alamäki. Kerran loppuun tultiin toisinpäin. Käveltiin ensin muutamaan kertaan ja sitten ravissa jonkun nelisen kierrosta, en pitänyt kirjaa. Rikulla olis vielä piisannut intoa, mutta mun tuli kylmä niin lähettiin köpsöttelemään takas tallille päin. Ihanaa, kun tonne pääsee ratsastelemaan kunnon teille ja sää käydä moikkaamassa meidän raviotuksia, jos ne nyt sattuis joskus oleen pihalla kun siellä käy :D

Kuitenkin siis nypin poikien harjat. Matista en ollut varma kuinka se suhtautuu, mutta ilmeisesti laukkauran aikana on tehty tuota, koska ei korvaansa lotkauttanut vaan seisoi nätisti paikallaan ja antoi nyppiä koko harjan. Siitä tuli niin komea, kun tähän asti sillä on aina ollu sellanen järkyttävä fiskars-leikkaus, kun olen ollut laiska ja vaan vähän lyhentäny. Nyt kerrankin se näyttää ihan fiksulta ratsuhevoselta.

Rikun harjan kanssa meinas lähteä ikä ja terveys! Nypin sitä ensin vaikka kuinka kauan, mutta sitten oli pakko vaihtaa humane pulling combiin, ettei sen kaula kipeydy nyppimisestä. Varmaan tunnin vielä yritin sitä yhtä kohtaa saada ohuemmaksi, mutta kun ei! Tulihan siitä sillälailla siisti, ettei sen harja oo noin järkevän näköinen ollut aikoihin, mutta täytyy sen ohentamista jatkaa vielä, kun se edelleen on sellanen järkyttävä pehko, jolle ei pysty tekemään mitään.

  

 Ja voi tätä iloa, huomenna mennään poikien kanssa käymään klinikalla raspaamassa hampaat! Tätä oon odottanu vaikka kuinka kauan!

Vielä lopuksi, 6.12 olis Vesilahdella estekisat, sinne mennään sitten jätkien kanssa testaamaan miten esteet sujuu! Mun ekat estekisat yli vuoteen!

Pöhkö ori

Riku on kyllä pöhkö otus! Tänään aattelin hypätä sen kanssa rataesteitä pitkästä aikaa, kun suunnittelin vähän tähän seuraestekisoja. Josko mentäis sinne alottelijoiden sekaan keilaamaan yks 50cm luokka :D

No siis ensin tämä jättiläiseste oli ristikkona. Riku hyppäsi hyvin, mitä nyt vähän esteen jälkeen innostui, mutta este pysyi ylhäällä eikä juossu läpi! Kerran tais vaan rysäyttää siitä nostamatta jalkojaan. Nostin sitten sen siihen n.50 senttiin ja sitten riemu repes! Kolme kertaa taidettiin päästä yli niin että minä määräsin tahdin, mutta sitten Riku innostu niin, että suurinpiirtein kaksi askelta ennen estettä vaan räjähti eteenpäin ja kauhea loikka yli. Kerran kun kehuin sitä esteen jälkeen kun teki hyvän hypyn, toinen ohja irtosi ja sitten tulikin muutama pieni ilopukki, ennenkuin ohjan sain takasin käteen. Aivan ihana tuo otus, kun se on niin innoissaan.

Talvirenkaatkin saatiin Rikulle tänään alle, nyt on molemmilla pojilla nastat alla. Keskiviikkona raahasin Jonnan tallille mukaan, mutta kun sillä raukalla edelleen käsi paketissa, niin mentiin irtojuoksuttaan poikia maneesiin. Siellä ne pöljät telmi aivan onnessaan, spurttaili, leikki, keuli ja pukitteli. Olivat varsin tyytyväisiä tälläsestä liikutusmuodosta, niin nätisti taas oltiin sitten tallissa.

Muuten tässä ei mitään kummallisempia oo tapahtunu. Tuolloin keskiviikkona liiton kuivaleirillä Total Combattia ja on EDELLEEN joka paikka aivan saamarin kipeä. Etenkin kyljet, jalat ja yläselkä joutui koville. Että mä kaipaan sitä salilla käyntiä (no okei tanssia kaipaan eniten), mutta eipä tässä hevosilta muuta ehdi harrastaa, kun suunnitelmana olis koiran kanssa vielä mennä johonkin suojelua tai tokoa harrastamaan. Eikä haittaa, hyvästä kuntoilusta nuo elukatkin käy!

Mulla muuten palaa ihan just pinna ton Rikun tukan kanssa. Se on niin paksu, ettei se pysy ranskalaisella letillä millään, kun se ei mikään pitkä oo. Eikä ilmeisesti kasvakkaan, koska siihen ei oo koskettu kahteen vuoteen ja se on jämähtäny tohon pituuteen. Ei auta, kun käydä ostamassa nyppimiskampa ja aloittaa sen harventaminen, että saatais kisoihin letityksestä vähän vähemmän stressaavaa (jos sitten sais tehtyä sykeröt, nyt kun ei saa kun ne menee päällekkäin vaikka kuinka paksuja yrittäisit tehdä). Matinkin tukka pitäisi kyniä. Plus sitten vielä, että kummankin vuohiskarvat pitäis kyniä. Kaikki pitäis kyniä! Onneks noita ei oo tarvinnu klipata vielä koskaan :D

Minun äitini on kuin villasukka.

Elikkäs, pieniä mukavia tapahtumia viime aikoina ja mietiskelin, että miksi ihmeessä en aiemmin ole postannut näin tärkeästä asiasta? Äidistä.

Vaikka mun elämässä ei kaikki ookkaan mennyt putkeen, niin äitiin on aina voinu luottaa. Ollaan äidin kanssa oltu aina todella läheisiä, kun olin pieni ja äiti oli töistä tullessa väsynyt, jos joku soitti sanoin tyynesti puhelimeen, että äiti nukkuu nyt sitä ei saa häiritä. En voi kuvitella, että äiti vois olla millään lailla parempi, se ei oo ikinä painostanu mua, vaan korostanut, että saan tehdä elämässäni just sitä mitä itte haluan, tukenu vaikeina aikoina, pitänyt kuria ja ollut mukana kun iloitaan.

Äiti on rakastanut hevosia pienestä asti ja mua ei millään lailla painostettu hevosten pariin. Äiti on aina korostanut, että jos mua ei kiinnosta, niin ei tarvitse. Kuitenkin hevoset vei ja nyt siitä on tullut meille semmonen mukava yhteinen juttu, kaikkein parasta on lähteä maastoon äidin kanssa ja joulumaastosta on meille jo tehty perinne.
Se, että mulla on kaks hevosta ja mahdollisuus kilpailla on täysin äidin ansiota. En voi millään tarpeeks kiittää, että äiti rahottaa mun valmentautumisen ja kilpailemisen ja on niin aktiivisesti siinä mukana! Tällä hetkellä äiti myös kustantaa mun asumista, että saan opiskella kunnolla pääsykokeisiin, eikä tarvi yrittää sovittaa sitä hevosten ja työn kanssa. Mä oon niin kiitollinen, että äiti on tehny siitä mahdollista ja välillä tuntuu, että äiti tekee mun eteen liikaa, vaikka tiedän, etten mä tätä kaikkea ihan ilmaseks saa, silti saan todella paljon. Hevoset ja kaikki lähtis kuitenkin aika vinkiää pois jos en niitä hoitais kunnolla ja ne vaan seisois tallissa tylsiintyneinä, tai en oikeesti yrittäis opiskella parhaani mukaan.

Mulla on maailman paras äiti, enkä koskaan vaihtais pois (vaikka pahinpana teinirageaikana niin sanoinkin) <3

Äiti nauraa meidän nauruamme,

itkee kyyneliämme,

vastaa meidän rakkauteemme,

pelkää meidän pelkojamme.

Äiti elää myötä iloissamme,

huolehtii kaikkia huoliamme

ja kaikki toivomme,

kaikki unelmamme äiti toivoo

ja uneksii kanssamme.

YRa:n seuranmestaruus.

Huhhuijaa, nyt ois kisat takana. Oli muuten varsin positiivinen kokemus! Meidät oli pistetty varsin järkevästi niin että oltiin molempien lukkien verkkaryhmistä ensimmäinen ratsukko, eli mun ei tarvinnu olla maneesissa yhtään ylimäärästä. Aattelin kanssa, että en sinne mene ennenkun on sen 10min verkkarykäyksen paikka. Kenttä vaan valitettavasti oli sitten jäätyny (sanonko mitä mieltä oon tosta pakkasesta?), eikä siinä oikein voinu mennä ku käyntiä. Kävelin sitten jonkun puolisen tuntia, tein väistöjä, pysähdyksiä ja muutamia peruutuksia. Isolla kahdeksikolla jopa vähän ravia, ettei ihan kylmiltään lähdetä maneesiin.

Maneesille kävellessä oripoika jo vähän nousi ryhdikkäämmäksi ja sisällä oli sitä mieltä, että hei täällä saa tyhmäillä. Siellä oli tutun valmennusryhmän lisäksi kaks hevosta (toinen täysin vieras, toinen semmonen joka ei oo meidän kanssa koskaan ollu samalla tunnilla), niin kai se hämmensi tarpeeks, kun aika nopeasti Riku alkoi keskittyä työskentelyyn ja meni suht nätisti. Rentoitui jopa pätkittäin. Pysyttiin kyllä visusti sillä odotuspuolella eikä menty radalle muiden kanssa verkkaamaan, niin sekin kai helpotti, että oltiin tavallaan "keskenämme".

Ekana luokkana siis A-merkin kouluohjelma, jossa ratsastettiin sekä senioreiden seuranmestaruus, että Ylöjärven kaupunginmestaruus. Käytiin ennen suoritusta kiertämässä rata, niin Riku vähän katto tuomaripöytää sen olosena, että pohti voisko sitä säikkyä. Rikuhan ei siis koskaan oo säikkyny yhtään mitään, joten unohti aika nopeasti senkin. Vähän oli semmosta pientä tuntua kun lähdettiin suoritukseen, että Riku meinas vähän mennä omia teitään, alun ravivoltti ja s-vaihtoura ja toinen voltti menikin siis siihen että yritin saada pidätteitä läpi, eikä tullut niin tasaisia taivutuksenvaihtoja. Muuten rata meni todella hienosti! Riku kuunteli ja malttoi odottaa, muutamia pieniä omia mokia tuli sinne, mm. en uskaltanut keskiaskellajeja ratsastaa tarpeeksi eteen, kun pelkäsin Rikun lähtevän lapasesta ja kuumiavan liikaa ja sitten vetävän ranttalipoo. Älyttömän nätisti kuitenkin saatiin rata suoritettua ja tasainen suoritus saatiin aikaan, vaikka jätkässä olis kyllä ollu virtaa vähän liiankin kanssa.

Tulokseksi saatiin 64,815% ja tällä luokan toinen sija ja seniorimestaruus hopeaa! Tämäpä olikin Rikun toinen seuranmestaruus sijoitus, kun vuonna 2009 saatiin Ilmajoen ratsastajissa vastaavaa pronssi. Jätkä oli hieno ja olin niin ylpeä, tuo oli ehdottomasti meidän paras helpon A:n rata ja prosentitkin parhaat. Ehkä tää tästä ja tuo hevonen oppis ettei kisatilanteissa saa aina pöllöillä, vaan nykyään mennään niinku minä sanon.

EDIT.


Palkintojen jaossa piti sitten olla vähän isoa oria, kun pistettiin ruusuke päähän ja noh.. ainakin kunniakierros oli näyttävä!

Toisena luokkana Vaativa B:2, johon en verkannut niin kauan, kun luokkien välissä ei ollut paljoa aikaa. Meitä oli muutenkin luokassa vaan kolme, joten verkkasin ihan radan puolella tällä kertaa ja Riku alkuun oli vähän pörhöllään, mutta taas nopeasti rauhottui ja alkoi tehdä niinkun pyydetään. Päätin, että kokeilen vähän erilaista taktiikkaa. Tähän asti olen paljon yrittänyt saada vaihdot tehtyä kunnolla ennen rataa, nyt päätin etten tee yhtäkään suoraa vaihtoa ennen kuin vasta suorituksen aikana. Toimi! Vaihdot tuli just siinä missä piti ja Riku ei rynninyt yhtään, vaan malttoi jäädä kuuntelemaan. Toinen mitä pelkäsin oli se kammottava vasen sulkutaivutus.. No ei mitään pelättävää, Riku teki nätisti, mutta vähän turhan suorana, etupää olisi saanut johtaa enemmän. Minä olin vaan tyytyväinen kun se suostuu kiukkuamatta tekemään sen sulun! Siitä kun on tullut kisoissa jonkinnäkönen mörkö, Lappeenrannan kisoista asti se on vaan ollut sitä mieltä että kyseistä liikettä ei tarvi radalla suorittaa. Käynnit nyt ei koskaan oo ollut meidän vahvin laji, kun Riku on niin malttamaton, mutta tehtiin historiaa. Lisätty käynti oli ainut käyntipätkä, jonka se oikeasti KÄVELI! Koko ajan käveli, vähän ehkä turhan reippaasti, mutta se käveli! Mä pidätin hengitystä, ettei se vaan lähtis raviin.

Olin itte vähän poikki edellisen radan jäljiltä, kun siellä piti ratsastaa niin paljon, että tein paljon virheitä sitten toisella radalla. Typeriä puolipidätteen unohtamisia ja valmistelujen vähyyttä, mutta ainakin hevonen teki parhaansa. Parhaimmasta vaihdostakin saatiin jo 6,5. Tuloksena 60,938%, joka on meidän toisiksi paras tulos ja tällä kolmannelle (eli viimeiselle) sijalle.

EDIT.


Kauttaaltaan hyvät kisat, olin tyytyväinen, ettei se hevonen hyppiny seiniä pitkin niinkun alkuodotus oli.

ps. Mattiparka kengitettiin tänään, raasu oli niin tokkurassa rauhotuksen takia, että melkein sääliksi kävi.

Pikapäivitys kisojen alla.

Huomenna siis olis luvassa seuranmestaruudet. Kisat luonnollisesti kotimaneesissa. Ohjelmina A-merkki (sennumestaruus) ja VaB:2 (avoin).

Ohjelmat tuttuja, miljoona kertaa koluttuja (jes), mutta mikä mua hirvittää on se, että Riku oli taas perjantaina megaääliö tunnilla, poukkoili vaan ja örväs muiden perään ja oritti taas (tai tyhmäili, en oo ees varma). Ratsastin tunnin vielä tunnin jälkeen kentällä, ennenkun sen sai oikeesti ratsastettua läpi niin, ettei se saanu slaagia joka jumalan asiasta. Eli siis viis minuuttia ennen Matin valmennuksen alkua sain Rikun talliin.
Matilla oli kouluvalmennus ja se meni ihan jees, harjoiteltiin muutamia kohtia K.N:n ohjelmasta, joka kisattiin tänään ja jossa kisattiin junnumestaruus. Matti oli tosi kiva, ensimmäistä kertaa sitä sai ratsastaakkin kunnolla ja siihen sai vaikuttaa.

Tänään sitten Rikun kanssa menin kentälle ajatuksena, että me tuupataan koulua just niin kauan, että joka ikinen osa kummastakin ohjelmista, joiden tiedän aiheuttavan ongelmia mennään läpi niin kauan että ne sujuu ongelmitta (eli käyntiosuudet, sulut, vaihdot keskilaukan jälkeen, siirtymiset, väistöt, KÄYNTI ylipäätään). No hittovie eihän mun kovinkaan paljoa tarvinnu sen kanssa tehdä, kun se teki niin nätisti kaiken mitä pyydettiin! Se käveli rauhassa, teki sulut kiukkuamattta (lämpiämisen jälkeen), avot nyt on viimeaikoina sujunu muutenki nätisti, mutta etenkin vasenta sulkutaivutusta kiukkuaa niin pirusti. Nyt ei mitään. Teki kaiken niinku pyydettiin, ei hötkyillyt, taipu kun kumiletku, jopa taivutuksen vaihtelu onnistu, vastalaukat moitteettomia, vaihdot loistavia, lisäykset mahtavia, väistöt meni tarpeeks sivulle ja ARGH! Kertokaa mulle mitä ihmettä ton orin päässä oikeen liikkuu? Se on aivan mahtava kotona, kun muita ei oo paikalla, mutta valmennuksissa ääliö. Kun lähdetään kodin ulkopuolelle, se on herrasmies ja käyttäytyy nätisti. Kun käydään kotonakotona se on hieno, eikä välitä siitä "omasta laumasta" mitään, jota se melkein kaks vuotta siellä vahti. MIKSI se puolen vuoden jälkeen on ruvennu temppuilemaan täällä valmennuksissa?

Ärsyttää lievästi ja mietin, että mitähän kisatilanne tekee? Onkohan se asiallinen, vai meneekö pitkin seiniä? Jos on oma ittensä tulee meidän parhaat suoritukset ikinä todennäkösesti, jos menee pitkin seiniä, menee huonommin ku mitä Ypäjällä tänä vuonna.

Päivitellään huomenna kuinka käy.

Keskiviikkohöpinöitä

Ensinnäkin, mulla on menossa kriisi tuon ulkoasun kanssa, yrittäkää kestää että se vaihtelee, kokeilen erilaisia juttuja. Tosin jos jollain on hyvä idea, niin ehdottakaa toki.

Seinäjoelta kotiuduttiin eilen illalla, hevoset tallissa sopivasti ruoka-aikaan. Jutta käy valmentamassa myös Pohjanmaalla, jossa aloitin hänen valmennuksissa Broncan kanssa vuonna kivi ja nakki, ennen Tampereelle muuttoa. Joten, kun kerran paikanpäällä oltiin, niin menin Rikulla molempina päivinä äidin mukana valmennuksiin. Saatiin myös otettua vähän uusia rakennekuvia Rikusta. Laatu ei päätä huimaa, kun oli jo hämärää.

Mutta ensin, perjantaina kävin valmennuksessa molemmilla pojilla, ennen kuin lähdettiin ajelemaan. Koulutunnilla ei tehty mitään varsinaisen erikoista, keskihalkaisijaa suoraan, hevonen vain asetettuna ravissa ja laukassa (ja loppuun vielä laukassa vaihto keskihalkaisijalla). Riku meni koko tunnin suht nätisti, kyllä sitä vähän nyppi joku taas ja meinas muutamaan kertaan prostestoida ja ruveta taas hönöilemään. Varsinaisesti tällä kertaa kontrolli hävis vasta loppuraveissa. En tiiä mikä sille taas tuli, mutta se olis vaan juossu täysiä eteenpäin, piti mennä vaikka kuinka kauan pientä volttia ennenkun se rauhottu. Sitten saatiin muutama kierros hyvää ravia kumpaankin suuntaan ja loppukäynneissä taas se oli olevinaan niin niin oria. Hyppäsin alas pistämään loimea päälle, niin taas tää ääliö sai päähänsä, että mut olis kiva astua. Yritä nyt siinä sitten kiivetä takas selkään, kun oripoika olis vähän lemmekkäällä tuulella..


Estevalmennuksessa Matin kanssa ei hypitty isoa, keskityttiin laukan kokoamiseen. Eli siis ensin piti kääntää keskihalkaisijalle, jonka alussa kaksi ravipuomia, sen jälkeen laukannosto ja 8m voltti puomin (myöhemmin ristikon) yli. Mattiparalla meinas vähän kärytä kahden viikon hyppytauon jälkeen ja kiire olis ollu kova. Kuitenkin se teki muutamia ihan siistejä suorituksia, mitä nyt ensimmäiset hypyt ristikolle oli aavistuksen liioiteltuja :D



"TAMMOJA!!!"

Siitten pohjanmaa kuulumisia:

Lauantaina siis suunnattiin äidin kanssa valmennukseen, minä Rikulla, äiti Patella. Kätevää, kun tallille, joissa tunnit pidettiin niin on meiltä matkaa vain jonkun kilometrin verran niin saa hyvät alkukäynnit. Pate ei niin taas tykänny, kun Riku tuli perässä niin jäätiin vähän kauemmas. Riku ei oo koskaan ollut riippuvainen muista hevosista, vaan sen kanssa on voinut tulla ja mennä miten vaan, mutta se on nyt keksinyt, että kun kaveri katoaa näköpiiristä se on aivan kamalaa. Joten sille iski kriisi, kun Pate ravaili kauemmas. Kerran meinas jopa hypätä pystyyn, mutta ehdin kääntää voltille, ennenkuin etujalat nousi kovin ylös. Aika nopeasti saatiin taas perille, että sillä ei oo mitään väliä missä kaveri menee, pelkästään käynnillä pääsee eteenpäni (eikä millään ihmeellisellä ravikäynti teputuksella).

Tunti meni sitten aivan loistavasti. Riku oli todella hyvä ja ihana ratsastaa. En enää muista mitä tehtiin, mutta hienosti se meni! :D Kotimatkallakaan ei enää Paten temppuilut ja kauemmas meno olleet yhtään kamalia.

2011

2009 on poika vähän muuttunu :)

Sunnuntaina myös tallille meno sujui nätisti, Riku ei yhtään hötkyillyt Paten perään. Nivelet tällä kertaa päässä, kun äiti halusi kokeilla Patelle meidän kankia. Tunnilla harjoiteltiin etu- ja takapään hallintaa. Tultiin n. 5m uralta keskemmälle linjalle ja käännettiin vuoroin takapäätä sisään ja ulos, tai etupäätä ja takaisin linjalle. Siis piti kääntää vaan sitä osaa hevosesta mitä käskettiin. Rikulle todella hyvä harjotus, koska se tykkää punkea lapojaan aina sinne suuntaan mihin ei saisi. Vähän tuo poika on pönkkö ratsataa nivelillä, se on niillä melko epätasainen päästään (voi olla myös, että meillä on ihan vääränlaiset kuolaimet), kangilla on todella tasainen suustaan ja muutenkin toimii kevyemmillä avuilla. Lopuksi Jutta vielä kiusas mua ja mun piti tulla sitä samaa linjaa sulkutaivutuksessa ja avotaivutuksessa ja taivutuksen vaihto siinä keskellä. Riku oli hieno! Ai että olin ylpeä mun pojasta. Laukkatyöskentelyssä tulin edelleen uralta sisällepäin ja avoa. Oli muuten vaikeeta, kun hevonen veti uralle koko ajan. Mutta hienosti Riku teki ja Juttakin kehui, kuinka se teki nyt niin hienosti töitä. Ruvetaan kuulemma tekemään tutkimuksia, että mikä on syynä siihen, että se on niin idiootti kotona valmennuksissa.

Yhdeksän vuoden elon jälkeen tuo ori on vihdoin alkanut osoittaa kiinnostusta tammoihin. Tähän mennessä ei oo korvaansakkaan lotkauttanut, vaan on ollu enemmän ruunien ja toisten orien perään. Kuvattiin kentällä niin Riku olis vaan halunnu jutella pihaton tammoille :D

Matti on nyt vähän ollut kevyemmällä liikutuksella ja sitä on vaan juoksuteltu.

Suunnitelmana oli, että kuvattaisiin ratsastelua Broncalla, Luddella ja Patella, mutta minä hieno lahopää jätin videokameran muistikortin kotiin ja kun pimeellä mentiin niin kameralla ei saanut edes kuvia.

Kävi sitten niin, että äiti ratsasteli Broncalla samaan aikaan kun itse pyörin Luddella kentällä. Kyllä siitä huomaa, että äiti on sitä liikutellut nyt säännöllisesti. Kun ekat kerrat menin sillä, niin se oli vähän laiska ja kamalan jäykkä. Nyt se oli edelleen jäykkä, mutta selvästi yhteistyöhaluisempi. Alkuun se sai jonkun kiukkupersekohtauksen, kun olin sitä mieltä, ettei ulkopohjetta vastaan pungeta joka ikisessä kulmassa ja raviin siirtyessä ei lähdetä juoksemaan pää pystyssä selkä notkolla (etenkään kun tietää minkä tasoisesta hevosesta on kyse). Tuli siinä vähän pukkia ja jotain ihme tasajalkahyppyjä, mutta sen jälkeen ei kiukutellut kertaakaan. Tehtiin vähän väistöjä ravissa ja laukassa muutamia vaihtoja, ei mitään kummallista. Käynnissä kokeiltiin sulkua ja takaosakäännöksiä. En hirveästi viittinyt rääkätä Luddea, kun äiti ei kuulemma sillä viikolla ollut selkään ehtinyt.

Äiti myös joku aika sitten totesi, että haluaisi nähdä, kuinka mulla menee Paten kanssa nykyään, jos ratsastaisin sillä. Pate on sellainen yhden ihmisen hevonen ja muistan alkuun, että jos sen joku muu kuin äiti talutti tarhaan niin se oli kaks viikkoa aivan kauhuissaan kaikesta. Ratsastelin sillä jonkin verran Broncan rinnalla, kävin muutamissa kouluvalmennuksissakin. Huonolla menestyksellä. Pate on niin herkkä, etten sillon saanut edes ottaa ohjia käteen, tai se sinkosi johonkin toiseen ulottuvuuteen. Se myös jännitti vieraita ihmisiä selässään. En tainnut mennä kuin alle 10 kertaa ja viimeisimmästä kerrasta on jo kolme vuotta aikaa.

Needless to say, jännitti ihan pirusti, kun laitettiin Patea kuntoon.

Ja ihan turhaan vielä. Pate oli kyllä jännittynyt, kun siellä taas joku vieras selässä ja alkuun olisi vaan keskittynyt kattelemaan tammoja, mutta jotenkin sain sen aina hetkittäin kuuntelemaan ja menemään muutamia rentoja askelia. Sain jopa ottaa ohjista ihan oikeasti kiinni! Sain pitää koko ajan tuntuman ja ottaa pidätteitä ilman, että poika vastusteli. Jopa taivutus ja asetus kumpaankin suuntaan saatiin ihan rehellisesti läpi ja pätkittäin löytyi hyvä rento peräänanto. Laukassa selkeästi helpompi ratsastaa, kuten Pate aina ollut. En meinannut vaan vielääkään muistaa, kuinka herkkä se oli istuin avuilla. Vähän ajattelin taaksepäin niin tämä herra töksähti heti käyntiin, vaikka ajattelin vaan siirtyä kevyestä ravista istumaan ja kokoamaan vähän laukannostoa varten :D aina hetkittäin tuli näitä tahattomia siirtymisiä, kun on vähän herkempi otus, kun mikään muun millä ikinä oon mennyt. Kuitenkin ratsastuksellisesti aika samanlainen kuin Riku. Ainoa ero oikeastaan on, että Pate on sen miljoona kertaa herkempi avuille, ympäristölle ja ratsastajan mielialalle. Siinä on hevonen, jonka selässä ei oikeasti SAA ajatella yhtään mitään tai mistään ei tule mitään. Mutta nyt osasin jo ratsastaa Patella ja osaan nyt arvostaa sitä, enkä ihmettele enää että äiti on siihen niin rakastunut. :)

Minä ja Pate vuonna 2008

Isä lupas tulla tallille kuvailemaan joku päivä, eli kyllä niitä päivitettyjä ratsastelukuviakin on tiedossa!

Nyt jatkan tätä sairasteluani (joku ihme flunssakin iski, migreeni on kylässä jo kuudetta päivää). Hyvää marraskuuta vuan kaikille.

Possu sanoo röh röh.

En tiiä oonko koskaan maininnut, mutta Rikulla on hassu tapa röhkiä/öristä ratsastaessa. Etenkin kisoissa tuo hassu ääni rupeaa naurattamaan kuskia. Ääni syntyy, kun ori on sitä mieltä, että häntä komennetaan väärin, tai sitten hän on hyvin tyytyväinen ja ääni on vähän erilainen riippuen kummasta on kyse.

Tänään öristiin taas urakalla. Menin siis ilman satulaa maneesiin tuuppaamaan koulua. Ärsyttää, mutta kun se ratsastaminen on niin paljon helpompaa, kun satula ei oo tiellä. Poitsu oli vähän jäykähkö, joten aattelin tehdä vähän avoja ja väistöjä, että saadaan paikat auki, kun huomenna olis valmennus tiedossa. Poika oli hieno, kuunteli kuskia ja örähteli kulmissa. Tein havainnon, että Riku kaatuu vähän kulmissa sisälle.
Se menee näennäisesti siististi, taivuttaa ja asettuu ja jalat pysyy samalla uralla. Kaatumista en oo koskaan satulan kanssa huomannut, mutta nyt kun meni ilman sitä niin sen huomas. Se ei ollut iso asia ja aika nopeasti muutamalla napakalla sisäpohkeen napautuksella kulmassa ongelma oli pois. Jännää kuinka paljon sitä huomaa erilaisia asioita, kun satula ei oo tiellä ärsyttämässä (oon kehittänyt tällä viikolla angstin satuloita kohtaan ja mennyt vaan ilman). En vaan pysty rentoutumaan samalla tavalla penkin kanssa.

Mutta eniveis, saatiin taivutukset ja väistöt läpi ja tässä tein päivän toisen havainnon: mulla on paha tapa jäädä väistöissä puristamaan pohkeella ja vetämään vastakkaisesta ohjasta. Kuitenkin ilman satulaa tätä ongelmaa ei ollut vaan oma ratsastuskin on parempaa, en nojaa ohjiin, muistan irrottaa pohkeen kyljestä ja ilman erityistä ajattelua osaan antaa avut tarpeeksi pieninä ja useasti yhden ison avun sijaan. Tän kun sais siirrettyä satulaan niin olis munkin istuntaongelmat pois. Tai sitten anon erillistä lupaa, että saisin kisata ilman satulaa. Kumpihan onnistuu helpommin? :D

Maneesiin sitten tuli muitakin hevosia kesken laukkatyöskentelyn ja kuten nyt Riku on keksinyt, niin kotimaneesi + muut = orihetki. Noh tiettyhän se nytkin sitten yritti juosta ja olla vähän pörhöllään, mutta kun minähän en siellä selässä pysy jos tuo alkaa teutaroimaan niin pakkohan se oli pistää ruotuun. Laukassa totteli kyllä varsin hienosti ja vaihtojakin tehtiin muutamat, mutta ravissa sitten olisi mielummin vaan tuijotellut muita ja mennyt haistelemaan. Tehtiin siis ensin normaalia 10m volttikahdeksikkoa (siis molemmat voltit 10m, ei niin että kaksi volttia tuolla matkalle) ja kun se sujui niin pienennettiin voltit kuuteen metriin. Tehtiin siis vähän kokoamista siinä ja enemmän taivutusta. Kun sekin rullas nätisti niin lähdettiin uralle loppuverryttelyyn. Ensimmäisen kierroksen ravasi nätisti pitkin ohjin ja venytti eteen, mutta muisti sitten, että ainiin nythän pitikin keskittyä muihin. Ei auttanut kun ottaa ohjat uudestaan käteen ja neuvoa pojalle miten sitä loppuravia mentiinkään. Loppujen lopuksi se ravas nätisti pitkänä ja rentona ja loppukäynnitkin saatiin käveltyä muiden ravaillessa ja laukatessa.

Yleensä kun talliin tullaan takasin niin Riku tervehtii Mattia, mutta tänään oli niin kiltisti, ettei päästänyt pihahdustakaan vaan käveli karsinaan ja rupes mutustaan heinää heti kun suitset saatiin päästä. Kummallinen mies.

Ostin Hööksistä juoksutusjärjestelmän ja testasin sitä tänään Mattiin. Mokomalla kun on taas selkä jumissa, kun tulee viileämpää, niin en jaksa sinne selkään mennä turhaan kiukkuamaan. Tiesin kuitenkin, ettei tuo ruuna tykkää siitä takajalkojen taakse tulevasta osasta, joten en pistänyt systeemiä kiinni niin, että se olisi rajoittanut liikkeitä mihinkään suuntaan. Oon kyllä Mattia juoksuttanut kahdella ohjalla joskus alkuun kun en uskaltanut sen selkään, kun se oli niin huonossa kunnossa eikä mitään lihaksia ja sillon se tottui siihen, että takajalkojen takaa kulkee naru. Tästä kuitenkin aikaa jo jonkun kaksi vuotta melkein niin aattelin, että ruunanrupsukka on moisen jo unohtanut. Ja olihan se. Käynnissä ja ravissa no problem, mutta laukassa se oli kamala ja pitki pukittaa ja keulia. Kyllä se lopuksi sen sitten hyväksyi, kun se ei kerran lähtenyt hyppimällä poies. Pistin vielä loppuravien ajaksi piuhatkin kiinni niin, että Matti venytti eteenalan ja ravaili vielä hetken kumpaankin suuntaan.

Huomenna taas pohjanmaa kutsuu, josko nyt saataisiin jopa videota/kuvia pojista uusia, jos äiti olisi suostuvainen kuvailemaan. Ja pääseepä taas kokeilemaan mitä Bronca ja Ludde tykkää ratsastelusta (vaikka onhan äiti niitä liikuttanut nyt säännöllisesti).

Back to basics ja viikkoyhteenveto

Kisakausi on meidän kohdalta ohi nyt. Tai siis enhän oo kisoissa nyt käynykkään pitkään aikaan, mutta silti. Tiedossa on enään seuranmestaruudet ja Matin kanssa ehkä käydään jossain seuraestekisoissa, mutta mitään vakavamielistä ei mennä ennen helmikuuta.

Nyt on siis hyvää aikaa vähän hengittää ja ottaa askel taaksepäin ja keskittyä pelkkään perusratsastukseen. Oon tässä yrittäny pohtia kaikenlaisia syitä, miks Riku on ollu valmennuksissa niin hormoniensa vietävänä kotona, mutta kun oltiin Ypäjällä ja kotikotona niin se oli ihan oma ittensä. Ensimmäisenä tulee mieleen: heinä. Riku on aina ollut vähän perso ruualle ja se on hyvin kiukkunen jos lähdetään ratsastamaan tai ollaan ratsastamassa ruoka-aikaan. Se osottaa hyvin herkästi mieltä jos ei saa ruokiaan ajoissa. Nyt ongelma ei oo se. Mä epäilen, että se ei saa tarpeeksi heinää, vaikka sen tällähetkellä ainakin ohjeistuksen mukaan pitäis saada reippaasti enemmän kun mitä kukaan muu tallissa saa. Torstaina iltatallin tekijäkin sanoi, että Riku on ollut melkeenpä aggressiivinen kun sille on viety heiniä (yrittänyt napata hihasta kiinni), mikä ei oo ollenkaan normaalia.


Tätä teoriaa oon nyt viikon testaillut niin, että ennen kun meen lenkille, niin heitän pojalle kilon verran heinää ja se saa natustaa ne aivan rauhassa ja arvatkaas mitä? Se on ollu selkeästi rauhallisempi, eilen oltiin maastoestepellolla tuuppailemassa ja siellä oli toinen hevonen, mutta herra ei välittäny mitään.

Eli toinen asia mihin nyt palataan sitten on ne perusjutut. Koko kesä ollaan kisojen lisäksi harjoiteltu aktiivisesti vaativan A:n liikkeitä, joten en tiiä onko sekin sitten osaltaan ressittänyt Rikua, kun tehdään niin paljon. Oripoika on muutenkin vähän tollanen kuuma ja säheltävä tapaus (kärsivällisyys ei aina riitä ratsastajan odottamiseen vaan usein tekee omia päätöksiä siitä mitä tehdään), niin nyt tehdäänkin vaan jonkun kuukauden verran perustyötä askellajien sisällä ja siirtymisiä, sekä pidetään liikunta monipuolisena. Aina kyllä oon pyrkinyt siihen että koulua hajoitellaan korkeintaan 3-4:nä päivänä viikossa ja muut päivät tehdään jotain muuta, mutta aina välillä se unohtuu jos hevonen ei toimi niinkuin pitäisi.


Matin kanssa edetään niinkuin tähänkin asti, pikkuhiljaa. Sen kanssa ei muuta ollakkaan tehty, kun perusjuttuja, koska sen kunto ei ole kestänyt muuta. Kerran ollaan nyt valmennuksessa treenattu laukanvaihtoja ja avoja teen välillä vähän jumpatakseni sitä, mutta muuten aika peruskauraa ruunan kanssa. Talvi sitten treenataankin esteillä josko päästäis aluetasolle kisaamaan keväällä. Rikunkin aattelin ottaa mukaan muutamiin seuraestekisoihin ihan virkistystarkotuksissa. Saas nähdä millasta keilausta siitä tulee!


Sitten, kun tämä pohjustus ja muu höpinä ollaan saatu alta niin tuleepi viikko-ohjelma:

Maanantai: Kuten edellisessä postauksessa selitin, Rikun kanssa käytiin vähän baanailemassa ja Matti jäi liikuttamatta.

Tiistai: olin pääsykokeissa 8.30-16.30 ja koulussa vastaavasti 17.00-20.30, joten ehdin käydä vain siivoamassa karsinat. Kerpele.

Keskiviikko: Rikun kanssa kentällä koulua. Keskityttiin aluksi taivutukseen ja asetukseen ympyrällä ja ravin tahtiin, lopuksi vielä vähän siirtymisiä (käynti-pys.-käynti, käynti-ravi-käynti, ravi-laukka-ravi, ravi-pys.-per.-ravi, laukka, pys.-per.-laukka). Aluksi meinas olla vähän jäykkä tuo mies, mutta kun se siitä vetristy ja maltto kuunnella niin oli se sitten kyllä taas kiva! Mitä nyt kun peruutuksia tehtiin niin se teki kauan hienosti, mutta päätti sitten että en muuten osaa. Rikun inhokkiliike on peruutus, se ei koskaan oo tykänny siitä ja vaikka se peruuttaa hienosti sillon kun peruuttaa, niin joskus se vaan yhtäkkiä jökkäsee ja hyppii pystyyn jos pyytää peruuttamaan (apujen kovuudella ei oo tässä mitään väliä, riittää että ajattelen taaksepäin). Vaatii vähän kärsivällisyyttä ja eteenpänliikkumista, että sen saa suostuteltua taas peruutuksiin. Sitten tekee taas aivan moitteettomasti. Siirtymisistä saatiin oikein mallikkaita ja pikkuhiljaa Riku alkoi keskittyäkkin siihen työskentelyyn, eikä vaan yrittänyt juosta alta.

Matin sitten juoksutin, koska se tuntu olevan vähän jumissa selästään vapaiden jälkeen, niin en turhaan viitti tuota selkävammaista kiusata sillä, että meen selkänä heilumaan. Mulla ei mitään erityistä juoksutussysteemiä oo, joskus juoksutan kahdella ohjalla, mutta jos tarkoitus on vaan vähän irroitella, niin sitten saavat juosta narun päässä suht vapaasti. Matti olikin aivan innoissaan, kun hoksas etten mä yhtään jarruttele sitä. Alkuun toki vaadin vähän rauhallisempaa, että lihakset lämpiää, mutta laukassa sai sitten riehua vapaasti. Kyä sieltä tuli melkolailla pukkeja ja kaikkea jonkin aikaa kumpaankin suuntaan, mutta nopeasti se rauhottui ja meni vaan vähän reippaampaa laukkaa, lätäkön läpi tietysti. Kummallisinta oli se, ettei Matti juurikaan mennyt ristilaukkaa, vaikka se on AINA juoksuttaessa sille ollut kauheen vaikeaa pitää etu- ja takajalat samassa laukassa. Kiva muutenkin katsoa, kun siitä on tullut vähän irtonaisempi ja se nostelee jo jalkojaan eikä pönötä suorilla koivilla menemään.


Torstai: prrrrr.. en enää ees muista mitä oon tehnyt. Pitäis kai kirjotella ylös mitä on tehnyt.

Perjantai: Kiitos migreenin, en päässyt kotoa pois ja luottoliikuttajalta on käsi poikki :(

Lauantai: Nyt sitten vastaavasti Rikun kanssa maastatyöskentelyä. Ensin juoksutin ihan normaalisti, että saadaan lihakset lämpiämään. Se on ihanaa kun Riku toimii juoksuttaessa pelkillä ääniavuilla ja se on niin mukavasti kuulolla. Sitten vaan villaloimi niskaan ja kävelin ja pysähtelin pitkin kenttää, hevonen mukana. Sitten treenattiin vähän tuota juoksemista taluttajan rinnalla. Rikullahan on näyttelytausta Espanjassa ja se on ihan pärjännytkin siellä hyvin, mutta kun siellä tavoitellaan vähän enemmän sitä näyttävyyttä, niin Rikuhan hallitsee sen kyllä! Sen kanssa kun lähtee juoksemaan, se menee heti sellaseen esittelymoodiin ja menee lisättyä ravia vaikka maailmantappiin. Ongelmahan on se, että Espanjassa sitä esitteli raavaat miehet ja minä olen tällänen pieni ja säälittävä, niin ensinnäkään, sen hevosen perässä on aivan mahdoton juosta kun se pääsee vauhtiin ja toisekseen se vähän innostuu turhan paljon. Joten harjoitellaan aina sillon tällön sitä, että voidaan ravata ihan rauhallisestikkin ja pitää olla kuulolla. Lujaa mennään vaan jos minäkin juoksen lujaa. Kestää poikaparalla aina hetki ennenkun menee jakeluun.
Kolmanneksi harjoiteltiin vielä vähän espanjalaista käyntiä. Riku osaa nostaa kumpaakin jalkaa, kun raipalla koskettaa lapaan tai polven taakse (toimii myös takajaloilla), joten nyt harjoiteltiin tätä liikkeessä. Saatiin muutama hyvä askel niin päätin lopettaa siihen.

Matin kanssa käytiin maastossa kävelemässä piiiiitkä lenkki.


Sunnuntai: Halusin läpiratsastaa Rikun kunnolla ja tähän ainut kunnontapa tehdä se on: ilman satulaa. Pyrin aina kun joku hevonen on ihan pakko saada kuuntelemaan niin menemään ilman satulaa, kun jostain syystä mun on helpompi ratsastaa ilman sitä. Äitin kanssa keskusteltiin siitä eilen niin sillä on kuulemma sama. Perinköhän mä kaiken äidiltä? No eniveis, ilman satulaa hevoselta on pakko vaatia enemmän laatua, koska muuten sieltä tulee alas. Etenkin Rikun kanssa, jonka selässä on ihan mahdoton istua, jos se ei oo rento. Jos se vähänkin jännittää tai yrittää lähteä alta, niin siellä istumisesta tulee sellanen akrobaattisuoritus. Käytiin ensin alkukäynnit kävelemässä metsässä ja sitten maastoestepellolle pienelle hiekkaympyrälle tuuppailemaan. Riku oli aluksi sitä mieltä, että tää on se paikka jossa mennään lujaa, joten en pystynyt ravaamaan kuin puoli kierrosta kerralla, kun herra ori vähän rynni ja olisin sieltä tullut alas jos se olis pidempään mennyt.

Vähän siirtymisiä niin johan alkoi kuunnella. Sitten sinne ilmestyi se toinen hevonen, Riku ei hirveästi tehnyt muuta kummallista kuin tuijotti. Ja muahan ärsyttää se jos se alkaa keskittyä johonkin muuhun kuin työskentelyyn. Jäin siis pienemmälle ympyrälle ja yritin asettaa vähän reippaammin sisään aina kun mentiin siitä kulmasta jossa toinen hevonen näkyi. Kun se ei toiminut, niin jossain välissä hoksasin itte että hei, vedän pelkästä sisäohjasta ja ulko-ohja roikkuu löysänä. Siinä kohdassa hakkasin päätäni mielikuvitusseinään. Ei kai se hevonen asetu jos sillä ei oo tukea! Siirryin siis käyntiin ja käynnissä mentini ohi ja keskityin siihen saamarin ulko-ohjaan niin kappas kun yhtäkkiä ei ollut mitään ongelmaa eikä hevonen edes korviaan kääntänyt toisen suuntaan. Eli jes, taas yksi mun pään aiheuttama ongelma, josta jo melkein syyttelin turhaan oriparan hormooneja. No kun itte hoksasin sen ulko-ohjan niin sittenhän mentiin varsin mallikkaasti kaikissa askellajeissa ja pystyin ratsastelemaan sitä ah niin "kamalaa" raviakin vaikka kuinka monta kierrosta ja millasia kiemuroita vaan. Jopa laukanvaihdot onnistui (tämä on ainut tälläinen "hankala" asia minkä pyrin ottamaan aina mukaan yhtenä vaihtona kumpaankin suuntaan per. ratsastuskerta, että siitä tulee Rikulle sellanen normaali juttu ja se lakkaisi kuumiamasta niistä niin älyttömästi). Ilman satulaa herra ei edes yrittänyt vaihdon jälkeen rynniä vaan jäi kuuntelemaan nätisti, joten päätin että nyt riittää, muutama kierros ravia ja metsään köpöttelemään. Hieno jätkä on.

Matin kanssa mentiin maneesiin hetkeksi pyörimään. Olen nyt pikkuhiljaa alkanut ratsastaa Matin maneesiin ja maneesista pois ja se alkaa jo sujua niinkuin normaalilla hevosella (puoli vuotta sitten en ois voinu kuvitellakkaan että olis sen saanu maneesin ovesta sisään selästä käsin, kun se ei halunnut maastakaan sinne mennä). Päädyt oli olevinaan taas pelottavia, mutta kun niistä päästiin ohi niin ei ollut mitään hätää. Ei menty kovin kauaa, kun Matti nyt niin jännitteli taas maneesia, mutta kuitenkin kuunteli koko ajan hyvin. Kun maneesista lähti kaksi ratsukkoa jotka oli meidän kanssa yhtä aikaa, niin Matille tuli pieni hätä kun jäi yksin, mutta kahden kävelykierroksen jälkeen se rentoutui ja päätin että tähän on hyvä lopettaa. Ei siis tehty paljon muuta kun ravia ja muutama kierros laukkaa kumpaankin suuntaan, mutta henkistä liikuntaa oli taas vähän enemmän.


Matti ei enää sinkoa toiseen universumiin, kun se säikähtää jotain, nykyään se vaan säpsähtää vähän, korkeintaan ottaa yhden sivuaskeleen ja välillä vaan pysähtyy pörisemään. Mutta enää ei oo pitkään aikaan tullut sitä normaaliksi muodostunutta rodeoshow'ta. Ja toinen mihin oon tyytyävinen on, että Matti pääsee yli peloistaan, se ei enää jää junnaamaan niihin kohtiin joissa aiemmin säikähti, vaan se kulkee suht rentona kunnes säikähtää uudestaan.

Ja loppuun, VAUVAUUTISIA! Selma ja Bronca on nyt molemmat tiineinä :) Patesta molemmat, mutta kaks näin vaikeeta tammaa, niin me ollaan vaan onnellisia että saadaan tiineiksi (Selman vauva menee neidin omistajalle kiitokseksi, että ollaan niin hienoa tammaa saatu lainata siitokseen ja Broncalta toivotaan tammavarsaa, että saadaan sitten siitostamma siitä).
Äiti kertoi mulle myös kivoja uutisia eilen, mutta ne ei oo vielä varmoja juttuja niin enpäs rupea niitä erikseen hehkuttelemaan:D kerrotaan sitten kun ja jos varmistuu.

+ RIP Hickstead!