HAASTE 2011

Kaktu heitti tälläisen haasteen, kiitoksia siitä :)

Idea on se, että listataan 10 parhainta, hauskinta, ihaninta, kamalinta, mutta mieleenjääneimpiä tapahtumia vuodelta 2011, ja toiveita, odotuksia tai miksei lupauksia vuodelle 2012. Sitten haastetaan vähintään 3 henkilöä tekemään sama, mutta toki muutkin saavat tämän halutessaan tehdä. Haastan: Anniinan, Adan ja

Riinan.

Tulee täysin kuvaton postaus, kun kirjoittelen Sampan äidin koneelta ja täällä ei sattumoisin mun kuvia ole :D

1.  Vuosi alkoi  todella huonosti.  Hyvin rakas serkkuni murhattiin raa'asti tammikuussa ja se on varjostanut koko vuotta.  Ei ole mennyt päivääkään ettenkö asiaa ajattelisi joten mieliala ei ole ollut ajoittain kovin korkea.

2. Helmikuussa muutin Tampereelle ja hevoset muuttivat Ylöjärvelle, aloin saada vihdoinkin säännöllistä valmennusta.

3. Toukokuussa unohdin mennä psykologian pääsykokeisiin :D

4, Hirveän taistelun jälkeen valmistuin vihdoin Seinäjoen lukiosta ylioppilaaksi.

5. Kesäkuussa olin Provinssissa olutteltassa myymässä. Se oli melko mielenkiintoinen kokemus!

6. Rikun kanssa sijoituttiin ensimmäisen kerran aluetasolla Helppo A luokassa.

7. Sampan kanssa muutettiin yhteen. Kummallinen kämppäkaveri, mutta toisaalta se on ihan kiva tuolla nurkissa.

8. Seuranmestaruuksissa koulupuolelta Seniorimestaruushopea lähti mukaan! Estekisoihin en päässyt tänä vuonna osallistumaan.

9. Sain vihdoinkin sen pienen FWBksi kelpuutettavan varsan jota olen toivonut. Lisänä vielä sitten tämä nuorikko tuolta Espanjasta.

10. Tähän loppuvuodesta ollaan äidin kanssa tehty suunnitelmia, jotka melko rajusti muuttaa mun omia tulevaisuuden suunnitelmia, muttei ollenkaan huonosti. Näistä ei vielä enempää paljasteta, koska mikään ei ole varmaa :)

loppuun vielä niitä toiveita, lupauksia ja odotuksia:

• Toivon että päästäis nyt vihdoin starttaamaan sitä vaativaa a:ta, kun se ei onnistunut tällä kaudella kun herra oripoika päätti kehittää uhmaiän.
• Lupaan lukea ahkerasti että pääsen lääkikseen!
• Toivon, että olisi aikaa nähdä kavereita useammin.
• Lupaan aloittaa Sepen kanssa jonkun kivan koiraharrastuksen.
• Odotan, että vuodesta tulisi parempi kuin tästä vuodesta
• Toivon että jostain löytyisi hyvä ja oikeasti pitkälle koulutettu hevonen jolla voisi opetella vaativia asioita, eikä tarvitsisi opetella niitä samalla kun opetat niitä hevoselle
• Lupaan että alan pitää paremmin huolta omasta kunnostani.
• Lopuksi toivon, että pojille (tai minulle) ei sattuisi mitään isompia onnettomuuksia, ettei taas yksi kisakausi menisi pieleen meistä riippumattomista asioista.

 

Todella hyvää Uutta Vuotta kaikille!

Elkää teloko itteänne rakettien sun muiden paukkumörköjen kanssa!

Hyvää joulua?

Hmm.. todella todella myöhäiset joulun toivotukset vaan kaikille! :) On ollut pientä kriisiä tän kone asian kanssa ja pari kertaa kun olen postausta yrittänyt kirjoittaa kone lagaa ja sitten veetuttaa ja jätän asian sikseen. Kuviakin olisi ollut, mutta kone ei suostu lukemaan muistikortteja saatikaan kameraa.  Jaaaa sitten olen viettänyt aika paljon aikaa tuolla Kauhajoella, joten vielä vähemmän on tullut oltua koneella.

Jotta en sitten turhaan pölisisi typeryyksiä, niin tehdään tähän pikapäivitys; aaton veitin puoliksi kotona ja illalla lädin sitten viettämään joulua ensi kerran kodin ulkopuolelle Sampan perheen kanssa. Ihana mies osti mulle ehkä maailman parhaan lahjan, nimittäin lämpöpeiton! Mielestäni mainitsin ettei mulle mitään tarvi ostaan, mutta eipä voi valittaakkaan. En ollu ollenkaan odottanu että mitään tuollasta luksustuotetta saisin! Isältä taas sain uuden kypärän, vanha on jo kolmisen vuotta kolissut epämääräisesti eikä se varmaan kovin turvallinen ole ollut. Pitkästä aikaa sitten on vähän ehkä laadukkaampi kypärä, kun aiempi tuommoinen halpispotta. CO Wellington Classic tuli siis saatua ja nyt ehkä kypärä päässä näytän enemmän koulu- kuin esteratsastajalta, kun tuossa vanhassa on tuo ilmastointihöskä :D Äiti ostaa meille uudet peitot alennusmyynneistä, minä kun olen tälläinen vilukissa niin meinaan kylmällä palella meidän nykyisillä peitoilla. Ei noita lahjoja paljoa tullut, mutta eipä tuo haittaa, kaikki on ihania ja tarpeellisia mitä saatiin :)

Hepoisille ei kuulu oikeen mitään jännää. Yksi päivä pojat rysäytti meidän siitostammojen sekaan kun niiltä loppu heinät kesken päivän ja äiti ei ollut vienyt uutta paalia vielä. Tosiaan siellähän on yksi tamma kiimassa, mutta eihän meidän oripoikaa moinen kiinnosta! Se oli siellä vain ja ainoastaan heinän takia, mutusti tyytyväisenä, ei tuota tammat kiinnosta. Ei mitään ongelmaa hakea sitä poiskaan sieltä kun teki yhden ympyrän ja sitten hölkötti luokse. Korjattiin aita, vietiin uus paali ja nyt ei ole ollut minkäännäköistä halua pojilla mennä tammojen puolelle. Sisälle sen sijaan on aina kova kiire, kun nyt on tuullut niin kovaa ja ei ole tuossa tarhassa katosta. Heinäladostakin peltiovi kääntyi sisäänpäin.

Muuta jännää ei sitten olekkaan tapahtunut, Rikulta puuttuu kenkä ja kentät on huonossa kunnossa, kengittäjää ei saa kiinni joten ollaan vaan säiden salliessa kävelty hiittititetä. Matti on polkaissut etujalkaan ruununrajaan just kun takajalan haavat alkaa parantua. Huomenna haetaan pohjille taas putsit tarhaan laitettaviksi.

 

Kyläluuta ilmoittautuu

Hihhii, tehtiinkin Sampan kanssa pieni extempore aikaistettu lähtö tuonne Pohojammaalle, kun koulu loppuikin pari päivää aikasemmin kun luulin. Keskiviikkona pakattiin kamppeet, kissat, koira ja hevoset kyytiin ja suunnistettiin lakeuksille. Yllätin äipän ajamalla ilmoittamatta pihaan iltamyöhällä. Hämmensin vähän :)

Pojat onkin olleet tän viikon sitten vähän lomatunnelmissa, on pidetty nyt tälläinen pieni loma taas ja he on saaneet nauttia isosta laitumesta semmoiset 14-16h päivässä. Tosin vähän he oudoksui sitä että oltiin pihalla niin pitkään ja illalla tultiin kiukkusina (ja vähän väsyneinä) karsinaan ja siellä oltiin sitten taas iloisia. 

Onnistuinpas ajamaan ojaankin! Äiti nakitti mut hakemaan pari lavaa rehuja ja meidän pihatiestä isolle tielle on sellanen pieni mäki, joka oli aivan jäässä. Saab nyt jo tunnetusti jättää mut usein pulaan ja se mäki pitäis päästä melko vauhdilla ylös ja suoraan kääntyä pysähtelemättä, näin ei tule ongelmia. No eikös sieltä sitten tullut linja-auto joka KIIHDYTTI kun näki että olen tulossa tielle. Pakko oli pysähtyä ja peruuttaa, kun se olis muuten tullu päälle. Eihän se auto enää koppia saanu vedettyä jäistä ylämäkeä ja kun takasinpäin yritti ottaa siinä kapealla tiellä jossa kääntelyyn ei juuri ole tilaa, koppi meni linkkuun ja ojaan. Siinä vielä epätoivoisesti yritin päästä ylös, niin loska heitti sen autonkin sitten perässä. Onneksi ei ollut syvä oja! Irrotin kopin ja auton sain sitten pois sieltä ojasta ihan ajamalla, mutta meidän heinänmyyjä tuli sitten traktorilla avustamaan ja veti kopin takasin tielle, sekä meni risteykseen näyttämään koska saa tulla ylös ilman pysähdyksiä. Yksi lava mahtuu koppiin hyvin, mutta toinen täytyy aina heitellä sinne eteen ja itsepäisenä yritin niitä työmiehen kanssa heitellä, mutta kolmen säkin jälkeen totesin, että ei onnistu, käsi sanoo oppisopimuksen irti ja oli pakko nöyrtyä ja antaa työmiehen heitellä loppulava itsekseen. Tallitöitäkin olisi intoa tehdä, mutta ARGH tuota kättä!

Itte oonkin sitten vähän huidellu pitkin maita ja mantuja. Perjantaina lähdettiin tyttöjen kanssa pikkujouluilemaan ja kyllä oli taas niin hervottoman huonoa juttua alotellessa ettei mitään rajaa! Mutta ehdottomasti parasta <3 Viihteelle aateltiin ensin Komiaa, muttakun siellä ei ollutkaan porukkaa niin suunnattiin Karmaan, jossa sitten vähän fiilisteltiin vähän ja tansittiin paljon. Olkapää ei oikeen tykänny hyvää siitä, mutta aina ei voi voittaa. 

Lauantaina sitten iloisesti lähdin Sampan mukaan sen kaverien synttärijuhliin, kun se on kiltisti tullut mun mukana joka paikkaan ja olin luvannut mennä mukana. Älyttömän hauska ilta, tapasi mukavia uusia ihmisiä ja muutenkin todella mukava ilta. Melkein pieksin Sampan biljardissakin, mutta sitten töhösin itte pusittamalla kasipallon. Ärsytti!

Tänään sitten iloisesti aamulla Kauhajoelta Seinäjoelle, junaan ja takasin Tampereelle oman perheen (isä, sisarukset ja siskon mies) vähän syömään hyvää ruokaa. Käytiin Franklyssä syömässä pitkän kaavan mukaan ja voin suositella kaikille! Aivan mahtava pieni paikka, iloinen ja hyvä palvelu ja ennenkaikkea aivan loistavat ruuat! Ei voi mitään moittia.

Päivittely saattaa jäädä vähän vähäiseksi nyt, kun mulla on Seinäjoella vaan äidin kone, joka on hidas, kaikki kuvat on täällä mun ulkoisella kovalevyllä joka ei ole yhteistyöhaluinen äidin koneen kanssa ja itsellähän ei ole läppäriä vaan hervottoman kokoinen pöytäkone, jota ei äkkiä raahailla mukana. Yritän vähän päivitellä kuulumisia, mutta kuvien saaminen on sitten vähän ehkä haastavampaa :(

Voi tillintallin.

Ypäjältä kotiuduttu (hengissä, ihme ja kumma tuon ajokelin jälkeen) ja aina ei mee kuin elokuvissa.

Kaikki sujui ihan hyvin, oltiin ajoissa liikkeellä, hevoset kulki nätisti, mutta sitten enkös mä mennyt liukastumaan pihalla rappusissa ja vaistomaisesti otin kaiteesta kiinni vasemmalla kädellä ja sitten PLUMPS ja tuntu siltä niinku olkapää olis lähtenyt paikaltaan. Ensin viiltävä kipu, sitten hetki tunnottomuutta ja sen jälkeen kauhea jomotus. Onneksi mamma on lääkäri niin apu on lähellä. Joku jänne sieltä on kuulemma revähtänyt ja nivelkapseli käynyt vähän moikkaamassa ulkoilmaa. Ei mitään vakavaa onneksi taaskaan.

Illalla käytiin ratsastelemassa pojat maneesissa (Matti oli taas seuraneitinä opettelemassa matkustusta). Oli aivan älyttömän hienoa päästä Ypäjä halliin kun se on tyhjillään ja päästää siellä menemään pitkiä sivuja reipasta laukkaa. Kyllä täykkärikin tykkäs, kun sai vähän askelta venyttää. Äiti siinä ratsasteli Rikulla samaan aikaan, enkä kiinnittänyt paljon huomiota siihen mitä tekivät, nätisti kun kerran meni! Ei kauaa ehditty mennä ennenkuin halli meni kiinni, mutta tarpeeksi ettei omien valmennusten jälkeen ole kunnon jumeja.

Yöllä en meinannut saada nukuttua ollenkaan. Heräsin joskus neljän viiden välillä kauheaan kipuun, enkä voinut ollenkaan maata vasemmalla kyljellä kun käteen sattui niin paljon. Sen kivun takia en saanut nukuttua enää, joten olin melko väsynyt kun herätyskello sitten soi ja piti käydä heittämässä hevosille aamupöperöt. Aamupalan jälkeen sai sitten hetken vielä levyttää onneksi, ennenkuin sitten lähdettiin ulkoiluttamaan Mattia. Päädyttiin Vanhaan maneesiin, kun kaikki muut maneesit oli käytössä ja hypättiin pari kertaa yksittäistä pientä estettä, kun kerran oli mahdollisuus. Ei paljoa hypätty, kun kuitenkin perjantaina just oli valmennus ja vaikka ei isoja nyt kummallakaan kerralla menty (tänään hypättiin pientä 70cm pystyä), niin virtaa ruunassa oli vähän turhan paljon.

Kuvat on otettu videokamerasta ja äiti tuo meidän mestarikuvaaja ja tekniikkaihme on taas kuvannut jalkojaan ja penkkiä hevosen sijasta suurimmaksi osaksi :) Eipä haittaa, kun kuitenkin jotain otoksia löytyi ja hauskaa meillä oli muutenkin!

 

Lykkäsinpäs muuten äidinkin kokeilemaan Mattia vielä lopuksi, kun halusin mielipiteen sen kehityksestä. Äiti kun on ainut, joka Matilla on mennyt silloin ihan alkuun kun se meille tuli.

 

Tuossa ratsastaessa kipu taas unohtui ja sitten kun lopetettiin niin taas kauhea jomotus, joka sitten vastaavasti taas tallissa unohtui kun Rikua laitettiin kuntoon.

 

Räkäpää oli sitten vähän taas olevinaan vauhdikkaalla päällä, mutta kumma kyllä malttoi ihan kävelläkkin. Tehtiin aluksi pelkällä pääty-ympyrällä ravia ja laukkaa, eikä voi olla totta kuinka vaikeeat on tällä tasolla vielä ratastaa jotain rupusta ympyrää! Laukassa Riku koko ajan yritti tarjota millon mitäkin; sulkuja, vaihtoa, piruettia ja avoa. Kauhea työ pitää se suorana, tahdikkaana ja asettuneena :D

Ravissa se taas odotti koska nostetaan uusi laukka, tai tehdään taivutuksia tai jotain, mutta mitä tahansa paitsi ympyrää!

Lopuksi vielä tätä meidän yhtä inhokkiliikettä (minä tykkäsin, mutta hevonen ei oo samaa mieltä), pohkeenväistö. Sekä käynnissä että ravissa. Riku oli taas ehdottomasti sitä mieltä että sulkua tässä kuuluu mennä, eikä pysyä suorana ja asettuakkin vielä ihan väärään suuntaan. Hienosti tuo kuitenkin ekan yrityksen jälkeen antoi periksi ja antoi taas aihetta olla pojasta ylpeä. Mulla vaan taas kädet heiluu ihan ihmeellisesti, ei meinaa kyynerpäät ollenkaan pysyä siellä kyljissä! Pitää ruveta tunkemaan seteileitä kainaloon ilmeisesti, jos sillä vaikka joskus oppis :)

 

Ja taas, kun loppukäyntejä alettiin mennä niin olkapäätä alkoi särkeä enemmän kuin missään vaiheessa, eikä oo loppunut vieläkään. Ärsyttää, kun ei pysty suorittamaan mitään normaaleja juttuja (esim. karsinoiden siivouksesta tulee melko mielenkiintoista), kun kädellä ei oikein pysty nostamaan mitään tai tuntuu siltä kuin joku vääntäisi sitä pois paikaltaan. 

 Kotiin ajaminenkaan ei ollut mitään herkkua, tiet oli älyttömän liukkaat ja tietysti nuo kaksi elävää ei malttaneet olla paikallaan ja koko yhdistelmä keikkui melko epävarman oloisena aina välillä. Ajettiin jonkun tuoreen onnettomuuspaikankin ohi, jossa nuorta miestä pistettiin paareilla ambulanssiin :s ei kyllä aiheuttanut luottamusta siihen omaankaan ajoon. Onneks äiti ajoi Häijääseen asti, mutta sieltä piti ajaa yksin Ylöjärvelle, kun kuski jatkoi matkaa kotiinpäin.

Tallin pihassa jäätiin muutaman kerran taas jumiin, mutta ei kovin pitkiä aikoja tarvinnut sudittaa, että päästiin liikkeelle. Pojat oli tyytyväisiä ja Rikun piti taas isolla äänellä tulla talliin. 

Minä menen nyt etsimään jostain mobilatia ja särkylääkkeitä, hyvää viikonalkua kaikille!

Uutispläjäys.

Oon nyt lopullisesti tullut siihen tulokseen, että hevoseni ovat suunnitelmallisia. Kun Riku on valmennuksessa hyvä, Matti on pöjä ja päinvatsoin.

Eilen olin menossa valmennukseen vähän varautuneesti, kun kolmena päivänä oli melko kevyttä liikuntaa, kun tuo sää ei niinkään imartele. Hei muuten tähän väliin, hyvät ihmiset kun ajan huonossa loskakelissä, jolloin sataa räntää ja pieniä miehiä ja tuuli on melkoinen, pidän sen turvavälin edelliseen autoon ihan syystä. Se väli ei oo siinä sitä varten että minua hitaammin menevä kuorma-auto saa kiilata eteen niin, että joudun iskemään jarrun pohjaan ettei peräpää tulisi tuulilasista läpi! Ei oo meinaan hauskaa tuolla loskassa. Kiitos vain sinullekkin joka näin teit.

Mutta sitten valmennuksen pariin. Herra Raaratti olikin sitten vallan mainio! Harjoiteltiin taas pitkästä aikaa puolipiruetteja. Piti tulla vähän uran sisäpuolelta pitkää sivua avotaivutusta laukassa, kääntää neljäsosapiruetti ja jatkaa avoa lyhyellä sivulla. Kun tämä sujui sama mutta puolipiruetti ja avoa takaisin pitkää sivua. Riku oli aivan mahtava! Sitä sai jo ratsastaa siinä käännöksen aikana ja oikealle sain sen pysymään taivutettuna koko käännöksen! Vähän se on vasemmalle jumissa, kun vaati muutaman yrityksen että onnistui niin että taivutus säilyi (okei, tästä syytän omaa painoa, joka kippasi vahingossa oikealle vaikka vasemmalle piti kääntyä ja tehtävä sujui heti kun sain painon oikeaan paikkaan). 

Rikun tuntien sehän kuumenee tälläsistä harjoituksista aivan mielettömästi, joten loppuravit oli mielenkiintoisia. Saatiin pyöriä taas hetki voltilla ennenkuin pääsi ratsastamaan uralla eteenalas, kun oli vähän turhan paljon tuota vauhtia pojassa. Mutta jes, nyt se on taas normaali valmennuksissa! Johan se nyt kesästä asti on ääliöinyt kisoissa ja valmennuksissa, on kyllä sitkeä otus kun näin kauan piti testata että ihanko oikeasti pitää käyttäytyä (ei, ei ole ollut kipeä, kaikki tarkisteltiin sillon kun pelleily alkoi). 

Niin tietysti pitääkin mainita valmennuksen ehdottomasti hulvattomin hetki. Eilen oli ensimmäinen päivä kun maneesin katolta tippuu lunta. Riku ei yleensä säiky mitään, mutta nyt se säikähti kun jutsiin meidän vierestä tipahti lunta. Se syöksähti eteenpäin ja kun se pysähtyi, se katseli hädissään muita hevosia ja hörisi kaikille :D Että tuo hevonen osaa olla niin hellyyttävä aina joskus!

Matti pääsi sitten estevalmennukseen. Hypättiin ihan yksittäistä estettä ja teemana oli lähestymiset. Meillä oli siis ristikko-okseri pitkällä sivulla lähellä toista lyhyttä sivua ja harjoiteltiin lyhyttä lähestymistä ja pitkää lähestymistä. Matilla meinas palaa käämi siinä vaiheessa kun ensimmäisenä piti ylittää vaan puomia ja laskea montako suoraa askelta saadaan ennen estettä (ensin lyhyt, sitten pitkä lähestyminen. Lyhyeeseen saatiin 4-5 ja pitkään 14). Mattiparalla ei pysynyt takajalat mukana kun pidätin, ettei se sinkoa täysillä eteenpäin ja sitten mentiin sellaista ihmeellistä ristilaukkasivuttainräpellystä. Kuitenkin itse tehtävät sitten saatiin sujumaan. Ensin tultiin lyhyellä lähestymisellä niin vähillä askelilla kuin saatiin, niin vähillä ja sitten normaaleilla askelilla. Hienosti Matti kuunteli vaikka kyllä siinä virtaa oli! Etenkin kun tämä sama harjoitus suoritettiin pitkällä lähestymisellä, niin voitte vain kuvitella kuinka helppo sillä hevosella oli ratsastaa niin pitkää laukkaa kuin mahdollista. Tuli kuulemma melko laaja hyppy esteelle! Kumma kyllä, toisin kun odotin myös lyhyellä laukalla lähelle estettä tuleminen onnistui pitkällä lähestymisellä, vaikka Matti olisi halunnut mennä lujaa. Oli aivan mahtavaa, kun sitä sai ratsastaa kaikkien tehtävien läpi, ilman että tarvitsi enää miettiä meneekö se mokomasta esteestä edes yli! Veto esteelle oli aivan mieletön, jo kun käännettiin suurinpiirtein kohti estettä Matin katse lukittautui esteeseen ja korvat hörössä sitten mentiin kohti estettä ja mun tarvitsi vain pitää huolta askelmääristä.

Tuo oli muuten aivan loistava harjoitus, kun oon varmaan maailman huonoin tuossa askelten laskemisessa. Kaikki sujuu hyvin kun muistan laskea, mutta usein unohdan ja jään esteillä matkustamaan ja silloin ei onnistu mikään! Nyt kun oli pakko laskea niin ei meille tainnut tulla yhtäkään huonoa hyppyä. Saatiin jokaisen tehtävän halutunlainen hyppy ekalla yrityksellä. Puomit oli vaikeita, kun virtaa oli. Matille ei sovi kolmen viikon hyppytauot. Pitääpä ryhdistäytyä.

Nyt pitäisi sitten suunnata pian tallille pakkaamaan hevosia ja tavaroita Ypäjälle kun taas pitäisi suunnata. Valitettavasti mut oli taas pistetty tänään aamu 8 ryhmään, vaikka usein ollaan sanottu että meille on niin äärettömän vaikeaa päästä perjantaina Ypäjälle aikataulutuksen takia. Äidillä kun on kotona hevoset, jotka pitää hoitaa ennenkuin se pääsee matkaan ja mulla on valmennukset + talli menee kiinni kauan ennenkuin äiti ehtisi Ylöjärvelle. Tästä seuraten olen parina kertana seisonut hevosten ja tavaroiden kanssa pihalla tunnin verran ennenkuin kyyti saapuu. Ei kiva ja silti joka kerta ollaan lauantain aamuryhmässä ja sunnuntain iltapäivä, mitkä on ne kaikkein huonoimmat! Nyt ei sitten saatu millään järkättyä, joten jäi tämän päivän tunti sitten välistä, kun aamulla lähteminen ei onnistu, kun talli aukeaa 8:lta ja siihen asti hevoset on visusti siellä sisällä. Huomenna siis mennään vasta tunnille, tästä valutaan Ypikselle kuivaharjoitusosuutta varten.

Sitten se uutispläjäys! Äiti tuossa kuukausi (about?) sitten rupesi höpöttämään yhdestä tammavarsasta, joka sen tekisi mieli ostaa, vaikka kuinka on nyt uhonnut että hevosmäärä ei tästä kasva. Noh nyt se sitten onkin varmaa, meille tulee kevään-kesän aikana Espanjasta pikkuinen 2-vuotiaaksi kääntyvä PRE-tamma! Pikkuinen on melko hienon näköinen, ei ollenkaan muistuta perinteistä PRE:tä vaan on huomattavasti sporttisempi ja liike enemmän eteen kuin ylös. Sen isänä on sama ori, joka oli meillä vaihtoehtona kun Rikua ostettiin, eli sukutaulu on hyvinkin tuttu ja hyvä!

Matin tarina

Tajusin tässä justiin, että tämä mun ah niin rakas ruunanmussukkani tuuppaa jäämään vähän aina sivuosaan. Aina myös hoen, että sen tulo meille oli vahinko ja hankala ja sen kanssa on sattunut ja tapahtunut, mutta en sitten koskaan ole kertonut MIKSI se on meillä ja mitä kaikkea on tapahtunut.

Joten tänään on Matin päivä loistaa!

Elikkäs, vähän sen jälkeen kun Riku oli tullut Suomeen (vai oliko jo ennen, äiti hei en muista?) mun pikkuveljelle, jolla on dysfasia, alettiin etsiä terapiaratsua. Velipoika on pienestä asti tykännyt hevosista, mutta tippui pienenä meidän Candy-ponin selästä ja mursi kätensä ja aloi pelätä hevosia. Muutamia kertoja ratsasteli Tipalla ja Röllillä, mutta sitten oli pitkään taukoa. Nykyään innolla auttelee tallihommissa ja uskaltaa talutella hevosia, mutta ei selkään ole uskaltanut enää (syy selviää pian). 

Eli siis veljelle etsittiin terapiahevosta. Käytiin katsomassa pientä SWB:ksi väitetty ruunaa Beethovenia. Kuten sukupostista käy ilmi sukua ei tunneta, meille uskoteltiin muuta. Kun löydettiin tallille ja alettiin etsiä hevosta, niin sieltä se löytyi kentältä ratsastaja selässään. Tämä jo vähän epäilytti, kun oltais haluttu nähdä millainen on varustaessa sun muuta. No kokeiltiin äidin kanssa molemmat sitten tätä. Laiska, ei liikkunut kunnolla eteen ja tavallaan "hidas". Aateltiin, että jes tässä tämmönen hyvä tasainen hevonen, jonka selässä Emppu ei varmasti pelkäisi! Tallissa varusteita pois otettaessa nuokkui ja oli kovin rauhallisen oloinen ja päätettiin sitten ottaa se mukaan. Lastauksessakin oli muistaakseni jotain pientä ongelmaa? 

 

Noh, itse en ollut paikalla silloin, mutta kun Emppu ekan kerran nouse Beethovenin selkään, se hyppäsi pystyyn. Muutenkin Emppua pelotti ja tämän jälkeen on ollut aivan kauhuissaan aina kun hevosen selkään on yritetty. Aluksi ajattelin jos se on vaan uudesta paikasta johtuvaa, mutta ei. Se hevonen oli aivan kamala. Se pukitteli, hyppi pystyyn, ryösti ja pukitteli. Sitten kävikin niin, että se olin minä joka sillä ratsasteli, kun ei Emppua sinne voinut päästää. Meillä yleensä kaikki sekopäisimmätkin tapaukset on rauhoittunut ajan myötä, mutta tälle ei vaan tullut loppua. Sitten alettiin epäillä, että se oli rauhoitettu koeratsastuksen ajaksi, tai vain ajettu niin piippuun, kun se tosiaan oli vähän hikinen kun ratsastaja selässä oli kentällä.

Toki yritettiin heti kun tää pystyynhyppy oli tapahtunut perua kauppa, mutta kas kummaa kun myyjä ei suostunut ottaa ruunaa takaisin, vaikka me oltais se vallan mainiosti omalla kustannuksella viety takasin! Se ei ollut ollenkaan helppo käsitellä missään tilanteessa, ratsastaessa kaikkein vähiten. En yleensä inhoa hevosia, mutta tästä jäi niin paha maku koko asiasta, että se sitten purkautui siinä, että minä ja äiti inhottiin Beethovenia. Kyllä siitä varmaan olis työn kanssa saanut kivan (ja käsittääkseni meiltä lähdettyään se meni jollekkin kilpahevoseksi?). Ratsastelun myötä kaikki pelleily väheni, mutta se ei edelleenkään mennyt terapiaratsusta, jonka selkään Empun olisi voinut laittaa. Ja koska kaupan purku ei onnistunut ja jostain saatiin selville, että kys. myyjän kanssa oli muillakin (olikohan ulosottomies?) kränää. Äiti kai muistaa, minä en. 

Lopulta kuitenkin sitten yritettiin myydä se pois tai vaihtaa se toiseen. Sitten äiti löysi täykkäriruunan, jolla oli kisattu esteitä, mutta oli sairastanut kaviokuumeen, joten sillä ei olisi pahasti hintaa. Myyjän kanssa juteltaessa kysyttiin mahdollisuudesta vaihtaa päittäin. Yhden kaverini kanssa pakattiin sitten Beethoven autoon ja lähdettiin ajamaan Seinäjoelta Etelä-Suomeen katsomaan sopisiko vaihdokit. 

Me oltiin ymmärretty sähköpostien vaihdossa, että kyseessä olisi hyväkuntoinen hevonen, joka on ihan hyvässä kunnossa ja valmis kisaamaan. Sillä vaan oli maastoiltu nyt, kun ei sopivaa ratsastajaa ollut löytynyt. Karsinasta loimen alta paljastui laiha ja lihakseton luikku, jolla oli ehkä kamalimman näköiset kaviot mitä oon nähnyt. Omistaja sanoi, kun alettiin harjaamaan, ettei se tykkää, että sen selkään kosketaan ja tosiaan. Ruuna tipahti metrin alemmas kun selkää vain hipaisi. Kovasti väitti, että ei ole jumissa tai kipeä, ei vaan tykkää kun selkään kosketaan. Katseeltaan se oli vähän epäluuloinen ja jotenkin surullisen näköinen. Varustuksen jälkeen omistaja juoksutti hevosta ensin kauan, koska ei uskaltanut mennä selkään ennen kun se on liikkunut ensin vähän. Kun pääsin selkään, en tiennyt uskallanko istua siellä, kun se oli niin lihakseton. Jäykkä kuin mikä, haluton liikkumaan ja haluttomasti hyppäsin sillä muutaman pienen esteen. Jokin siinä vaan sitten sytytti kun hevonen hyppäsi. Siinä tunsi, että tässä on kapasiteettia, tarvii vaan mielettömän työn, että sen saa esille.

En kauaa viitsinyt mennä, kun raukka oli niin raasu. Sitten mun piti ratsastaa ensin Beethovenilla ja omistaja kauhisteli kuinka uskallan mennä suoraan sinne selkään. Noh verryttelin normaalisti ja hyppäsin vähän jotain 80cm esteitä, että myyjä (hienosti vaihtelee nää termit) näkee miten se hyppää. Beethovenhan oli siis ihan ok hyppääjä, itte hyppelin sillä metriä, kun se meillä oli.

Kyllähän se oli sille myyjälle hyvä vaihtokauppa, hyväkuntoinen pieni kätevästi hyppäävä energinen ruuna vaihdossa luisevaan ja säikkyyn täykkäriin. Näin siis Matti tuli meille lokakuussa 2009, vaihdokkina, koska mun kävi sitä niin sääliksi ja mikä tahansa hevonen oli parempi kuin Beethoven. Empullehan hevonen ei sopinut, joten se tuli mulle projektiksi.

Noh, siinä sitten papereita tehdessä meille kerrottiin, kuinka Matti on helppo maastoillessa ja kengittäessä ja raspatessa ja kuljettaessa ja lastatessa. Voitte vain kuvitella sitten hämmennykseni, kun oltiin menossa lastaamaan, että mulle lyötiin käteen rauhottavaa pastaa "siltä varalta että se villiintyy". Noh, koppiinhan se ei mennyt ollenkaan, kun omistaja sitä yritti sinne pistää. Hetken aikaa siinä tapeltiin, kunnes ajattelin kokeilla itse ja sitten se saatiin jotenkin pitkän ajan kuluttua sinne koppiin. Matti alkoi heti kauhean tömistelyn ja teutaroimisen, joka kyllä loppui kun päästiin liikkeelle. 

Heh, muistan äidin melko järkyttyneen ilmeen, kun se näki minkänäkönen raato sieltä kopista otettiin ulos! Aatteli, että oon jonkun teurashevosen hakenut. 

Harmittaa, etten ottanut Matista alusta kuvia ollenkaan, se oli niin järkyttävän näkönen! Ensimmäiset kuvat on otettu kun se on ollu meillä jonkun 3kk ja saanut jo vähän läskiä luiden päälle.

En ensimmäiseen kuukauteen noussut selkään melkein ollenkaan, juoksutin vain, että saadaan edes vähän jotain liikuntaa, ennenkuin mennään selkään kiikkumaan. Joku video mulla on, kun ollaan ensimmäistä kertaa Ilmajoen maneesilla hyppäämässä ja se on viides kerta Matin selässä meillä ollessaan. Pitää yrittää se etsiä jostain, on se aika järkkyä katseltavaa. 

Pikkuhiljaa kuitenkin kohoteltiin kuntoa ja hypittiin pieniä, koska Matti pelkäsi kovasti hyppäämistä ja aristi jalkojaan (sillä oli vissiin kaviokuumeen alkuaikoina kivusta huolimatta hypitty, tai näin ymmärsin?). Aloitettiin tavallaan ihan alusta, mutta Matissa oli hypätessä sellaista rehellisyyttä, että vaikka se pelkäsi kaikkea muuta, se ei yhtäkään erityisestettä kytännyt. Kaikkea muuta kyllä. Voi luoja, tuota otusta en olisi ikinä kuvannut maastovarmaksi millään tavalla! Ensimmäinen kerta maastossa, niin oltiin ojassa kumossa kun yritettiin ravata ja Matti sekos. Muutenkin aina kun sen kanssa olin maastossa, niin oltiin milloin ojassa ja milloin poikittain auton edessä. Se ei liikkunut kuin metrin kerralla eteenpäin, täysillä kaks taaksepäin ja sitten hyppi pystyyn ja peruutti ojaan. 

Etenkin seurassa maastoilu oli vaarallista. Yksin pärjättiin jotenkuten, mutta eriyisen hyvin muistan kun oltiin isolla porukalla maastossa ja Matti sai slaagin jonon keskellä ja hypättiin todella ison ojan kautta pellolle, enkä saanut sitä sieltä pellolta pois, ennenkuin hyppäsin itse alas ja talutin. Silloin pitkästä aikaa pelotti hevosen selässä. Sen jälkeen ei enää maastoiltu ollenkaan muiden kanssa (korkeintaan lyhyitä lenkkejä Broncan kanssa) vaan pyrittiin menemään yksin maastossa. Matti pelkäsi kaikkea. Se oli aivan hysteerinen käytävällä harjatessa, ratsastaessa ja taluttaessa. Se oli niin epävarma, eikä luottanut kehenkään. Matin vanha vuokraaja löysi minut facebookista ja siinä jutellessa selvisi, että tämä on hypännyt Matilla 120cm rataa kotioloissa, eikä pojalta kapasiteetti lopu siihen, eli en ollut omissa aavistuksissani väärässä!

Sitten joskus talven aikana Matin ja Rikun tarhojen välillä olleesta aidasta katkesi tolpat (meillä kävi näin lähes kaikille tolpille kerralla, että katkesivan juuresta). Muistan kun äiti tuli luokseni ovela virne naamallaan ja sanoi "arvaa ketkä on päässeet yhteen". Arvasin heti mistä on kyse. Oltiin suunniteltu, että kokeillaan kuinka Riku ja Matti pärjäis yhdessä ja siksi ne olikin viereisissä tarhoissa tutustumassa. Nyt ne oli sitten päässeet yhteen ja ne oli niin onnellisen näköisiä yhdessä, ettei koskaan sitten otettu niitä enää erilleen.

Ensin tutustuttiin hienovaraisesti.

Sitten muutettiin yhteen.

Sen jälkeen Matin kanssa alkoi tapahtua. Alusta asti oltiin todella hämmentyneitä, sillä Matti oli se joka aina yllytti Rikua leikkiin ja ne leikkivät TODELLA paljon! Matista ja Rikusta tuli äkkiä todella läheiset ja ratsastaessakin Matti oli hitusen itsevarmempi. Se oli edelleen jäykkä ja säikky, mutta se ei ollut niin pelokas kaikkea kohtaan kuin aiemmin. Sen kunto kasvoi kohisten, kun kaikki päivät leikittiin Rikun kanssa tarhassa ja sitten liikutettiin säännöllisesti. 

Ensimmäinen kengityskin koettiin sitten aika pian Matin tultua. Äiti kengitti (tai siis yritti) tuolloin ja Matti joutui aivan täyteen paniikkiin HETI, kun jalkaa nostettiin (oli ollut jo hankala kavioita putsatessa, nyppi koko ajan jalkaa, mutta ei mitään tälläistä). Matti oli aivan paniikissa ja meiltä hajosi tämän ensimmäisen kengitysyrityksen aikana varmaan joku 6 riimua. En tiedä miten, mutta lopulta saatiin uuden kengät jalkaan ja siitä asti on aina ollut äidillä jalassa naula, kun Mattia on kengitetty. Nykyäänhän Matti rauhoitetaan aina kengityksen ajaksi, koska sen kengittäminen oikeasti on vaarallista ilman sitä. 

Raspaus onkin ainoa joka on helppo tehdä, mutta sekin on tehty aina rauhoituksen alaisena.

Kuitenkin, pikkuhiljaa kaikki alkoi sujua ja kevään lähestyessä kesää alettiin hyppäämään 80-90m tehtäviä valmennuksessa ja sitten tapahtui jotain, jonka takia Matti oli sairaslomalla muutaman kuukauden. Kun uudestaan aloitettiin syksyllä, hommat rupesi sujumaan, Matti edistyi kovaa vauhtia, esteet sujui ja Matti oppi luottamaan. Sitten se rupesi oikkuilemaan vähän enemmän, pukitteli ja kiukkusi vähän enemmän, esteillä alkoi kiellellä vähän enemmän kuin yleensä. Se sitten kärjistyi Jalasjärvellä, kun en lähtenyt edes radalle. 

Seuraavalla viikolla sitten tosiaan Matin kavio halkesi puolesta välistä aivan täysin, kun meillä kasvanut uusi kavio oli kasvanut muutaman sentin ja se irtosi vanhasta ja huonosta aineksesta. Kavioaines siis roikkui irti! Matti ontui pahasti. Kaviolle ei voitu tehdä mitään, piti eläinlääkärin mukaan vain odottaa, että uusi kavio kasvaa uudestaan ja toivoa, että ongelma katoaa itsekseen.

Matti pääsi siis täysin lomalle, se sai vaan oleskella tarhassa ja ei tehty muuta kuin harjailtiin ja kengätkin otettiin pois. Ajateltiin, että toisaalta se tekee Matin psyykelle hyvää saada elää hetki ilman mitään vaatimuksia ja olla vain rapsuteltavana. Tuli tässä muuten mieleen, alkuun kun Matin karsinaan meni se luimi ja uhitteli ja oli selvästi hyvin valmis puolustamaan kotiaan. Tämä katosi tuon sairasloman aikana. Matista tuli sellainen sylivauvamainen, tosin omilla ehdoillaan. 

Sairasloma kesti vuoden 2010 keväästä 2011 helmikuuhun, kun muutettiin Ylöjärvelle. Olin siis ennen muuttoa kaksi viikkoa ehtinyt jo vähän aloittaa liikuttelua kotona, eli varsinainen kuntoutus alkoi tapahtua muuton jälkeen uudessa ympäristössä.  Aloitin siis taas nollasta ratsastuksen.

Alkuun liikutus oli vain sitä, että kohotettiin kuntoa. Matti ei pystynyt laukkaamaan puolta ympyrää pidempään tiputtamatta raviin tai vaihtamatta ristilaukkaan, joten laukkaharjoitukset olivat vähässä, enemmän töitä tehtiin ravissa ja käynnissä.

Vaatimustaso oli hyvin matala, en vaatinut muuta kuin että liikutaan eteen selän läpi, muodosta viis, mutta Matti hakeutui heti hienosti alas, vaikka selän käyttäminen oli vaikeaa. Tässä on tullut todettua, että se koeratsastuksessa todettu "se vaan ei tykkää" on ollut täyttä paskaa. Matti lakkasi aristamasta selkään koskemista aina kun sitä liikutettiin säännöllisesti. Aina kun se oli vähänkin jumissa se oli tosi varovainen selästään ja pitkään se vaan aristi sen takia, että se oli tottunut että selkään sattuu. Nykyään saan vaikka tökkiä sitä selkää yhdellä sormella eikä se oo moksiskaan. 

Nykyäänkin jos Matti aristaa selkään koskemista, tiedän heti että se on vaan jumissa, koska hieromalla se arkuus helpottaa ja katoaa.

Kun oltiin kohotettu kuntoa muutama kuukausi, niin uskaltauduin ilmoittautumaan estevalmennuksiin pieniä hyppäävään ryhmään, eli siis aloitin taas alusta Matin kanssa. No itseasiassa kaikki tuo nykyinen meno löytyy blogin alkupäästä, jossa kerrotaan ekasta valmennuksesta ja myöhemmistäkin.

Nykyään en vieläkään Matilta vaadi paljoa, mutta olen nostanut vaatimustasoa. Ollaan ruvettu pelaamaan kokoamisasteen kanssa, laukkatreeniä on lisätty paljon, laukanvaihtoja ja väistöjä ollaan vähän harjoiteltu. Vastalaukkaakin on otettu jo muutamia askelia. Tasapaino vaatii vielä paljon töitä, joten epätasaisessa maastossa meno ja erilaiset kiipeilyharjoitukset on kovassa huudossa. Esteet on lähtenyt sujumaan ja Matti on nyt löytänyt sen itsevarmuuden luottaa ratsastajaan ja uskaltaa mennä vaikka sitä vähän epäilyttäisi. Maastossa voidaan käydä yksin ja yhdessä ilman säikkyilyä. Matin kanssa voi jo jopa laukata kaverin kanssa maastossa! Äitikin ihmetteli, kun me matin kanssa toissapäivänä mentiin metsässä ensimmäisenä, kun ne Rikun kanssa tuli jäljessä. Äiti kovasti kehui, kuinka hienoa työtä olen tehnyt Matin kanssa ja tätä kirjottaessa muistan kuinka kamalaa se oli alkuun. Kaikki tuntui menevän pieleen heti kun saatiin asiat rullaamaan, mutta ei koskaan tunnuttu pääsevän siitä tietystä ok:sta pisteestä eteenpäin. Nyt Matti on terve, sen kaviot on 5 viikon kengitysväleillä tullut aivan fantastisiksi (ei kaviokuumekavioita koskaan saa hyviksi, mutta nyt ne on varmasti niin hyvät kuin mitä niistä saa), se on turvallinen ratsastaa, se ei sinkoa toiseen sfääriin kun se säikähtää vaan ottaa korkeintaan yhden reippaamman askeleen ja pysähtyy. Se pääsee yli peloistaan, kun taas ennen kun jos se säikähti jotain sitä pelättiin viikko. Nyt voidaan säikähdyksen jälkeen mennä kyseisen paikan ohi ilman mitään ongelmaa. 

Esteet on nousseet taas 90cm, korkeampaa Matin puolesta voitaisiin mennä, mutta tässä iskee sitten mun oma epävarmuus, joten tällä tasolla junnataan niin kauan, että itse lakkaan pelkäämästä korkeampia esteitä (Matin kenkkuilu aiheuttanut tämän pelon, esim. Ypäjällä kenttäleirillä hyppelin ihan pelotta 100-110cm rataa).

Vielä on paljon matkaa siihen mitä Matista haluan, mutta sinne edetään hiljaa. Alunperin tarkoitus oli saada Matti hyvään heA/100cm tasolle ja myydä, koska halusin ostaa kouluvarsan, mutta mitä enemmän ratsastan sillä, sitä enemmän rakastun siihen, enkä varmaan koskaan voisi sitä enää myydä pois vaikka kuinka haluasin. Siitä huolimatta, että Matin lahjat ovat esteillä ja mun intressi koulussa, mutta ainakin mun taitotaso kehittyy, kun pakko mennä esteitä, koska niissä Matti on lahjakas!

Matti on hieno tapaus, vaikkei se mikään liikeihme olekkaan, mutta se on mitä sympaattisin ja oudoin otus mihin olen törmännyt. Ja hemmetin haastava ratsastaa :D

Universumi ei tahdo musta esteratsastajaa

Joo-o.. Tänään sitten piti aikaisin aamulla lähteä kohti Vesilahtea ja estekisoja. Nappasin äidin juna-asemalta kyytiin ja köröteltiin tallille ja kauheella kiireellä koppia auton perään. Noh, ensimmäinen ongelma tuli tässä vaiheessa; Saab vaan luisteli paikallaan, eikä suostunu liikkumaan koppi perässä eteenpäin. Äiti lopulta jollain ihmekonstilla sai sen liikkeelle ja ajettua tallin eteen. Nopeasti pakattiin auto ja pistettiin hepat kuntoon ja autoon. Toinen ongelma; auto ei liikkunu hevoset kyydissä taaskaan mihinkään! Luistelee vaan (kirosin tässä vaiheessa taas niitä huonoja kitkarenkaita).

Taas äiti pääsi liikkeelle hetken taistelun jälkeen ja kävelin sitten perässä tien päähän, että pääsen takasin kyytiin sellasesta kohdasta, josta auto varmasti pääsee liikkeelle kiukkuamatta. 

Pääsin autolle niin eikö mitä, takarengas puhki! Toivottiin, että rengas pysyy vanteella ja ajettiin parinsadan metrin päähän huoltoasemalla toiveena, että sieltä saisi apuja. Tieliikennelaitokseen piti sitten soittaa ja ruveta pohtimaan, mistä ihmeestä revitään ehjä rengas itsenäisyyspäivänä? Se jo tiedettiin tässä vaiheessa, että kisoihin ei enää ehditä, joten piti sinne soittaa ja ilmottaa ettei olla tulossa. Pentele. Pojat oli hämmentyineitä, kun seisottiin pitkän aikaa huoltoasemalla ja sitten kun lopulta saatiin uus rengas (ties kuinka pitkän ajan jälkeen), ajettiin takas tallille. Käytiin sitten äitin kanssa vaan vähän maastoilemassa, että saatiin pojatkin liikkeelle. 

Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta kun estekisat vastustaa mua. Broncan kanssa nyt muutamat kisat sujui hyvin, mutta kun se siellä Pietarsaaressa meni se hankoside niin kaikki hyvätkin yritykset menee pieleen. 

Nyt näinä aikoina, kun Matti on mulla ollut niin neljiin kisoihin ollaan oltu menossa ja yksiin ollaan päästy. Tämä oli kun olin menossa kisoihin tutun myyntiponilla (120cm Kimmo-poni, aivan lutuna tapaus!) ja samalla sitten aattelin sen saman 50-60cm luokan käydä Matilla. Matti oli ollut vasta hetken aikaa meillä ja tällön päästiin ihan ongelmitta, vaikkei rata mikään kaunis ollut, kun Matilla oli sillon niin huono kunto sun muuta.

Toinen yritys taisi olla ei viime vaan toissavuonna myös itsenäisyyspäivän kisat Ilmajoella. Matka tyssäsi siihen, että ei saatu koppia lähtemään kotipihasta, ei vaikka kuinka yritettiin. 

Kolmas kerta oli tuosta edellisestä seuraavana keväänä, kun kunto oli suht hyvä ja esteetkin alkoi sujua. Piti mennä Jalasjärvelle 80cm hyppäämään. Noh, matka sujui hyvin, mutta Matti ei verkassa suostunut menemään edes 50cm esteiden yli, vaan kielteli ja teki sellasia ihmeellisiä kamikaze-loikkia. Ajattelin, että nyt on joku niin hullusti, että en lähtenyt radalle. Seuraavalla viikolla menikin sitten ne kaviot todella huonoon kuntoon ja siitä se vuoden sairasloma sitten alkoi.

Jos jotain hyvää pitää tästä keksiä, niin äidiltäkin lähti järki niiden kitkojen kanssa ja se sitten mennä täräytti ja osti nastat ympäriinsä. Jos nyt vaikka vähän helpottais toi vetäminen. Päästäänköhän viikonloppuna ihan Ypäjälle asti?

Niin, että hyvää itsenäisyyspäivää vaan kaikille!

Missä mun joulumieli?

Tajusin tänään vasta kunnolla, että on JOULUKUU. Mun joulumieli on täysin hukassa, on väsyttäny taas parina päivänä ihan järkyttävästi ja blah, tylsistyttää. Aivot ei toimi, niin ei pysty koulujuttujakakaan tekien viettämään aikaa ja tallilla ollessa meen jollain automaattimoodilla enkä muista myöhemmin mitä tuli tehtyä.

Eniveis, tiistaina käytiin poikien kera siellä klinikalla hoidattamassa hampaat. Matti flippas aivan täysin, kun sain sen siellä karsinaan, meni vaan seiniä pitkin. Ei rauhottunu edes kun Riku tuli viereiseen karsinaan. Siis se oli koko ruuna aivan sekasin ja paniikissa ja lopulta kun Riku raspattiin ensin, niin Matti oli pakko rauhottaa jo karsinaan (kesti muuten pikkasen ennenkö saatiin piikki kaulaan ku toinen riuhtoo vaikka naru ois kuinka tiukalla), kun muuten se olis tullu sieltä karsinasta läpi.

Riku sen sijaan käyttäyty asiallisesti, piti eläinlääkärille vaan muistaa sanoa, että miniannos rauhottavaa, koska oripoika ei ihan oikeesti pysy pystyssä siitä "normaalista" annoksesta. Riku siis ihan oikeasti menee aivan sekasin pienestäki annoksesta, raukkaparka :D Hampaat oli ihan ok, oli siellä vähän piikkejä, muttei pahoja, joten vähällä selvittiin.

Matilla sitten oli niin pahat piikit, että oli posketkin hajalla. Vähän olin yllättynyt, kun ei se ratsastaessa oo suustaan ollu kovin kummallinen. Raspaus sujukin sitten ihan nätisti, kun oli ruuna vähän pöllyrässä. Kumpikin kuitenkaan ei mahottoman sekasin ollu ja matkaa piti taittaa kilometrin verran kopissa, niin pakkasin samantien molemmat koppiin ja heitin tallilla tarhaan selviämään.

Pahoittelen muuten kaikille niille raukoille, jotka oli tulossa sitä tietä Teivon edessä.. Saab on niin perhanan huono  erikoinen kapistus, että luistelin siinä kopin kanssa tiellä poikittain, kun vähän luisti eikä meinannu päästä eteenpäin. Ootko äippä ihan varma, että tossa on talvirenkaat?? Ei meinaan oo kovin kummoset jos ne kitkat siinä on alla, ainakaan kopin kanssa. Potutti hieman, mutta lopulta pääsin sen verta eteenpäin, että toisen renkaan sain pientareelle (jossa ei ollu jäätä) ja sit vähän helpotti.

Muuten ei oikein mitään erityistä oo tapahtunut. Hyppelin Rikulla joku päivä sellasta minipystyä (just ja just kai 50cm?) ja kun puomit pysy pystyssä, niin siitä rohkaistuna ilmotin molemmat pojat Vesilahdelle esteharjoituskisoihin! Rikun 50-60cm luokkaan ja Matin 70-80cm.

Valmennuksetkin meni perjantaina hienosti. Riku oli pitkästä aikaa NORMAALI tunnilla! Vähän se alkuun yritti pöllöillä, mutta kun siitä seuras se että pysähdyttiin ja seisottiin paikallaan, niin ei se kiukkuilu maistunu vaan tehtiin töitä. Tehtiin seuraavanlaista harjoitusta: lyhyt sivu vastalaukkaa - pitkällä sivulla vaihto - lyhyt sivu myötälaukkaa - pitkällä sivulla vaihto vastalaukaksi - vastalaukkaa lyhyt sivu - vaihto pitkällä sivulla. Ei heti näin vaan pikkuhiljaa lisäiltiin noita siihen tehtävään. Raaratti oli oikein mainio ja kaikki vaihdot tuli nätisti ja rynnimättä ja jopa nuo uralla vastalaukaksi vaihdot suju paljon rauhaisammin kuin ennen.

Mattia kun harjailin tunnille, niin siirtyessäni poistamaan mahtavaa kurakerrosta vasemmasta takajalasta, niin aloin ihmetellä, miksi se jalka näytti niin kummalliselta. No sehän oli turvonnu kuin tukki ja sitten huomasin syyn. Herra Ruuna on kiskaissut itteään hokilla siihen takaseen sellaisen kivahkon haavan. Ensimmäinen ajatus: hemmetin hevonen just ennen kisoja! Toinen ajatus: pääseköhän tällä ees valmennustunnille?

Meinasin jo huikata jollekkin ryhmäläiselle, että sanoo Jutalle mennessään etten tuu tunnille kun kenopää on telonu ittensä, mutta onneks ei siihen sattunu muita samassa ryhmässä olevia lähelle. Nimittäin, kun talutin Matin pesupaikalle se ei arkonu jalkaansa yhtään. Pesin haavan kunnolla ja totesin, ettei se onneksi ole syvä, vain leveä ja ilkeännäköinen, mutta äiti luonnehtisi tuon "mitättömäksi pintanaarmuksi".  Putsasin, desinfioin ja sidoin jalan ja kävelyttelin vähän. Ei ontunut, arkonut tai  mitään vastaavaa. Päätin kokeilla onneani ja mennä kokeilemaan mitä ruunanrupsukka sanoisi tunnista.

Talutin maneesiin ja maneesissakin taluttelin vielä hetken tuijotellen jalkaa. Ei mitään. Uskalsin nousta selkään, ei mitään. Sitten riemu repes. Jossain läheisellä koululla ilmeisesti paukulteltiin ilotulituksia ja noh.. Matti ei erityisesti arvostanut mokomaa pauketta. Se jännittyi ja rupes kipittään ja tuomarikoppipääty alkoi taas pelottaa ihan järjettömästi ja muutamia Matin bravuureita (järjettömän raju peruutus +hieman kevyt etupää + takajalkojen päältä ympäri) saatiin pitkästä aikaa aikaseksi, mutta melkolailla lievempinä kuin ennen. 

Aluraveissa yritin ottaa rennosti, mutta Mattia pelotti edelleen niin siitä ei sit tullu niin rentoa kun ajattelin. Jalka oli kuitenkin ok, ei ollut hevonen kolmijalkainen ja sisäinen minäni huokasi helpotuksesta. Kun pauke loppui niin hevonenkin rentoutui ja verkkalaukat oli aivan mahtavia. Oli niin niin rento pikkuheppa, eikä ristilaukkojakaan pahemmin enää tullut!

Valmennuksessa oli puomitehtäviä. Taas sisäinen minäni huutaa JEE PUOMEJA (Matin ei pinna kestä puomiharjoituksia). Lyhyellä sivulla oli siis kaarevalla uralla kolme puomia 5m välillä (keskipisteestä). Jutta oli vielä sen verran  ilkeä, että pisti tötsistä meille reitin mistä piti mennä (ei ollu leveydellä pilattu se aukko) ja jos tötsä kaatuisi, pitäisi meidän itse hypätä alas nostamaan se  (eli siis jos ei halua hyppiä alas, pitää ratsastaa mekolailla tarkasti). Tää on sellasta mistä mä normaalisti innostuisin, vaikeeta ja vaatii keskittymistä ja hallintaa. Muttakun pidän Mattia kuitenkin vielä niin raakana hevosena, että usein aliarvioin sen kyvyn suorittaa asioita. Ensin tultiin siis ihan puomien keskeltä ravissa, sitten laukassa. Hienosti sujui.

Sitten tultiin puomien sisäreunaa, eli laukkaa piti koota melkoisesti, että väliin mahtui. Lopuksi vielä puomien ulkoreunaa, eli reippaammin ja siitä hemmetin pienestä aukosta ois pitäny mahtua. Ei kaadettu yhtäkään tötsää koko tunnilla (HAH! vaikka kerran takapää haluskin mennä yhden yli, mutta ei osunu siihen). Matti oli aivan mahtava, se kokos hienosti ja vastustelematta ja vastaavasti antoi ratsastaa isompaa laukkaa, katoamatta tuntumalta. Kerrassaan siis hienosti meni molemmat pojat valmennuksissa.

Nyt iski jostain syystä huono olo tästä koneella olosta, joten kai tää on merkki että pitää lopettaa jaarittelu tähän. Mä meen tonne sohvanpohjalle tai nukkumaan ja etsimään sitä joulumieltä.