Asenneremontin aika?

Kirjoitin ensin varsin yltiöpositiivisen postauksen Aluevalmennuksesta, Riku oli pösilö, mutta olin tyytyväinen omaan ratsastukseeni ja Matti laukkaili siivosti maastossa. Päätin jättää sen julkaisematta ja jätin sen hautumaan koneelle siksi aikaa kun käyn tallilla, että jaksan laittaa sinne kuvia sekaan, mutta päätin sitten jättää kys. postauksen julkaisematta, koska....

Kun rupesin laittelemaan Rikua kuntoon, se oli paljon rauhallisempi kuin yleensä - vaikkei se nyt muutenkaan mikään rauhaton ole, mutta nyt siis vallan nuokkui koko ajan. Ei kiukutellut satulan laittoa ja odotteli nätisti suitset päässä, että saan ahtauduttua toppahousuihini. En kuitenkaan meinannut päästä tallista ulos, kun samantien kun lähdettiin karsinasta tämä yrittää hyppiä niskaan! Riku on aina välillä ollut sitä mieltä, että olis kiva vähän hypätä, mutta uskoo yleensä ekasta ärähdyksestä ettei moinen ole soveliasta, eikä sen ensimmäisen kolmen kerran ole tätä yrittänytkään kahden viime vuoden aikana. Ennen tätä päivää.  

Näihin aikoihin kun pääsee takas, niin hyvä tulee!

Onnistuin väistelemään kavioitaan heiluttelevaa oria ja kiipeämään selkään ja heti taas poika rauhottui ja oli niinkun mitään ei olis tapahtunut. Käveltiin hangessa, ravailtiin pitkän aikaa laukkaradalla ja päästeltiin vähän laukassa höyryjä pihalle. Hetken käyntitauon jälkeen ravailin vielä pellolla niin kauan, että oripoika antoi periksi ja ravasi nätissä työskentelymuodossa irtonaisena ja lennokkaasti. Sitten otettiin käyntiin ja käveltiin ihan pelkkää uraa pitkin noin parikymmentä minuuttia, ennenkuin tämä herra suostuu antamaan periksi vasemmassa kierroksessa! Sitten sama tappelu oikeaan kierrokseen, mutta tällä kertaa meni ehkä viisi minuuttia niin antoi periksi. Huokaisin helpotuksesta, että jes ei tarvikkaan olla koko iltaa pellolla kun meinasi jo tulla vähän pimeääkin (olin päättänyt, että piru vie sinähän annat periksi, että ennemmin ei lähdetä vaikka menis koko yö).

Tallille käveltiin rauhassa pää matalalla, vaikka tuli toinen hevonenkin vastaan, sitä ei edes vilkaistu. Pihassa seisottiin nätisti kun laskeuduin selästä, löysäsin satulavyötä ja nostin jalustimet. Sitten uudestaan, tämä heppi pitkällä yrittää taas aivan tosissaan hypätä niskaan. Aivan yllättäen, ei mitään varoitusta. Kirosin siinä hetken ja olin sitä mieltä, että sisälle ei mennä ennenkuin herra suvaitsee olla olematta niin kiihkeässä mielentilassa. Ei mitään hajua kauanko käveltiin siinä pihassa ympyrää välillä taas väistellen hyppivää oria, kunnes se luovutti ja tuli siihen tulokseen, että tyhmä omistaja ei suostu leikkimään pukkihyppelyä.  Sitten oltiin taas niin mielinkielin, karsinaan käveltiin vilkaisematta muihin vaikka yleensä tämä kaveri tulee isolla äänellä sisään ja karsinassa sitten seisottiin hievahtamatta, kun otettiin varusteita pois ja pistettiin BOTit yöksi jalkoihin. 

Mä en tiedä mikä ihme tuolle hevoselle on tullu. Melkein kolme vuotta se on jo mulla ollut ja nyt sitten rupeaa pelleilemään näin? Aina ollaan sen kanssa oltu todella johdonmukaisia käsittelyssä ja se on toiminut moitteettomasti, viimeisen puolivuotta sattuneesta syystä vielä vähän vielä ekstra tarkempia ettei anneta tuon edes yrittää sikailla, mutta tuntuu että se vaan jostain syystä jaksaa koko ajan kokeilla ja testata enemmän ja enemmän. Onkohan sille iskeny uhmaikä näin vanhalla iällä? 

Mutta sitten tajusin, että osittain vian täytyy olla mussa. Tiedän että Riku osaa käyttäytyä kuin herrasmies ja että se osaa ihan moitteettomasti suorittaa vaativia liikkeitä ja olla ratsastaessa kevyt ajatuksella kulkeva komistus ja sen takia se että se nyt pelleilee aiheuttaa mussa aina ihan järjettömän vitutuksen (anteeksi) ja ärsytyksen ja siitäkös Riku vasta syttyykin! 

Tähän tulokseen tulin, koska Ypäjällä valmennuksessa, mun kanssa Riku sekoili, mutta samana iltana äidin kanssa maastossa se oli oma itsensä ja taas seuraavana päivänä kun minä menin selkään niin se sisäinen idiootti nousi esiin. 

Ärsyttävää (ja äärimmäisen ihanaa) kun on niin herkkä hevonen, että se aistii omat mielentilat niin herkästi ja kun mua valmiiksi epäilyttää, että se tekee kuitenkin jotain tyhmää ja Rikuhan tekee, alkaa ärsyttää enemmän ja soppa on valmis. Sunnuntaina kävelymatka vanhalle maneesille Ypäjällä oli aivan kamala, mutta kun seisottiin maneesin edessä monta minuuttia ja rauhoituttiin, keskityin ajattelemaan muita asioita ja koko tuntina en miettinyt Rikun pöllöilyä, se antoi paikoitellen periksi. 

Tänäänkin keskityin kaiken tuon temppuilun sisällä vaan ajattelemaan muita asioita ja olemaan tyynen rauhallinen,  kuten Matin kanssa täytyy olla, sen pelleilyistä en ole koskaan ollut moksiskaan ja se on oppinut ettei pelleilyllä saavuta mitään. Rauhallisuus toimii, Riku antoi lopulta aina periksi kun vaan rauhallisena jatkoin sitä mitä tehtiin ihan normaalisti, välittämättä siitä että se välillä tekee jotain tyhmää. 

Toisinsanoen, vian täytyy olla mussa ja mun ajattelussa. Täytyy vissiin nyt vain luopua siitä ajatuksesta, että kun se osaa mennä hienosti sen täytyy aina mennä hienosti ja ruveta ajattelemaan sitä nyt projektina, jolla on jonkinnäköinen käytöshärö, että pääsen siihen oikeaan mielentilaan siellä selässä, enkä pahenna enää tuota temppuilua vaan saisin sen jo pois.