Baanalle!

Unohdin kai kertoa, mutta kun Seinäjoella oltiin, niin tuttu ratsastuskoulun omistaja siitä muutaman kilometrin päästä soitteli ja kysyi olenko Matin kanssa maisemissa ja olisiko kiinnostusta tulla estevalmennukseen. Tottahan nyt toki oli!

Tallille mentiin ihan kopin kanssa, kun Bronca piti viedä samalla tiineystarkastukseen. Matin mielestä se sama maneesi, jossa ollaan aikaisemminkin oltu muutamassa kouluvalmennuksessa ennen muuttoa oli nyt muka aivan kamalaa, siellä oli peilitkin (ihan kun kotimaneesissa ei muka olis)! Alkuun taas laukka oli aivan nelitahtista ja vähän laiskaa, mutta kauaa ei ehditty laukkailla, kun Olli (valmentaja) laittoi meidät tekemään verkkatehtäviä.
Tarkoituksena oli tulla molemmilla pitkillä sivuilla loiva kiemura, jolla oli kaksi kavalettia. Toisella sivulla piti tulla niin lyhyttä ravia, kuin pääsee ja toisella vastaavasti pidentää. Muutaman kerran jälkeen Matti alkoi antaa hyvin periksi ja saatiin paljon eroa lyhyen ja pitkän ravin välille. Se kaikki muukin venkoilu unohtui kun eteen tuli puomeja, sitten ei enää jännittänyt mikään.

Sitten tultiin samaa niin että tultiin kavaletit edelleen lyhyessä ja pitkässä ravissa, mutta toisen kavaletin jälkeen piti nostaa lyhyttä laukkaa lyhyestä ravista ja reipasta laukkaa reippaammasta ravista. Vaati vähän työtä, että Matti kuunteli lyhyen laukan nostoa, kun se niin innostui reippaasta nostosta! Kun tämä sujui tehtiin koko höskää laukassa muutaman kerran, vaihtojen kanssa.

Sitten esteiden korkeutta nostettiin ja tultiin kahta linjaa (kavaletit, mutta niin että tultiin ne tavallaan lävistäjältä, jotta saatiin suorat linjat). Piti saada toiseen väliin 5-6 askelta ja toiseen 4. Matti oli hieno ja vaikka virtaa olikin ja kuski sekoili askelien laskuissa ja muutama lähestyminen pissi, niin antoi kuitenkin periksi ja antoi lyhentää ja pidentää laukkaa todella hienosti. Esteitä nosteltiin pikkuhiljaa sinne 90cm asti ja kumma kyllä rimakauhu ei iskenyt, vaikka Matin kanssa ne 70cm esteetkin tuntuu kamalan pelottavilta. Kun korkeus nousi niin hyppääminenkin helpottui ja enää tarvi saada 4 askelta kumpaankin väliin. Yksi kielto tuli okserille, kun tulin liian hitaassa temmossa ja sekosin askeleissa + että vielä tuijotin hevosen lapoja! Ei kai nyt sillon mennä yli, kun kuskin pää on jossain ihan muualla.

90cm okseri kiellon jälkeen

Miten tuo este näyttää paljon pienemmältä kuin 90cm kuvassa, vai onkohan mussa jotain vikaa? No kuitenkin, kun sain taas itseni keskittymään tehtävään, niin tultiin tuotakin korkeutta varsin kevyesti ja helposti. Jäi hirveä hinku nyt päästä kokeilemaan Matin kanssa estekisoja korkeuksilla 70 & 80, kun kerran jo treeneissä pystyn kammoamatta hyppäämään 90cm pientä rataa. Pistelen videota tuosta tunnista ja niistä aluevalmennuksista heti kun iMovie lakkaa kiukkuamasta mulle.

Rikulla sitten mentiin vain koulua pimeässä. Se oli niin kivan tuntunen, malttoi pitkästä aikaa odottaa apuja ja kävelikin kunnolla, eikä välittänyt vaikka äiti oli Paten kanssa samaan aikaan kentällä ja Pate oli huolissaan tammalaumasta (Pate parka luulee että Riku vie sen tammat) ja vähän pöllöili siinä ympärillä. Eikä välitetty siitäkään, että äiti lähti kentältä ja tuli vähän ajan päästä Broncan kanssa pyörimään kentälle.

Olin laittanut kanget päähän, kun suunnittelin harjoittelevani piruetteja ja sarjavaihtoja, kun saan äidin katsomaan ja kertomaan miten sujuu. Tein Rikun kanssa ensin avoa keskihalkaisijalla laukassa, kuten aina kun valmistellaan piruetteihin ja sitten lähdettiin tekemään ensin neljäsosapiruettia. Riku on ollut koko mulla olo aikanansa ehkä kaksi kertaa laiska ja sitä se oli nyt sitten taas. Vaati vähän enemmän eteenpäinratsastusta, että se pysyi käännöksen ajan laukassa, vaikka yleensä se on viimeinen asia mistä pitää huolehtia (tuo yleensä laukkaa vaikka paikallaan maailmanloppuun asti, jos vaan annettais). Kuitenkin saatiin ne piruetin pätkät sujumaan ja lähdettiin tekemään puolipiruettia. Ne sujuikin paljon hienommin kuin valmennuksissa pitkään aikaan, tällä kertaa saatiin taivutuskin pysymään käännöksen ajan, vaikka tosiaan meinasi vauhti pari kertaa loppua ja Riku tiputti raviin.

Myös oikea puolipiruetti, joka on yleensä vaikeampi sujui varsin mallikkaasti ja äitikin kehui, kuinka poika on mennyt eteenpäin (kehui myös, kuinka hyvin olen Broncan kouluttanut, kun se kuunteli apuja vaikka onkin ollut melkein kolme vuotta ratsastamatta :)).
Riku oli niin laiska, etten lähtenyt täysiä piruetteja tekemään, vaan tyydyin muutamaan hyvään puolikkaaseen. Tehtiin siinä lopuksi sitten vielä sarjavaihtoja 4:n välein lävistäjällä. Tai tein vain yhden lävistäjän, koska tultiin aivan suoria ja puhtaita vaihtoja niin ajattelin, että pakko jättää tähän, kun ei ole ikinä yhtä nätisti ja kuulolla tehnyt sarjoja! Yleensä vähän hypitään sivuun ja tehdään isosti tai painutaan kuolaimen alle niin, että näyttää niinkuin kiskoisin hevosta suusta kuin viimeistä päivää ja toinen vähän rynnii, mutta nyt teki niin hienosti, että päätin palkita hyvästä suorituksesta loppuraveilla ja karsinaan menolla.

Nipsusta on muuten tullut kamalan iso! Se on nyt 4kk ikäisenä korkeampi, kuin meidän puolivuotiaat ravivarsat :D pahasti näyttää siltä, että se aikuisena varmaan lähentelee isänsä (170cm) korkeutta. Mulle riittäisi ihan se 162-166cm, kun oon tällänen kääpiö. Ja se on komea poika! Komistuu vaan koko ajan.

Tiistaina tultiinkin takaisin kotiin ja Riku oli muutaman päivän varsin laiska edelleen! Olin laiska enkä jaksanut purkaa kaikkia kamppeita autosta joten menin vaan maastossa sen viikon, mutta kun yhtenä päivänä ajattelin laukkailla Rikulla laukkaradalla, niin herra vaan lönköttää laiskasti kaula pitkänä eikä ollenkaan innostu koko hommasta. Luovutin ja köpöteltiin sitten vaan käyntiä metsässä.
Matti taas oli vähän pirteämpi kun tultiin kotiin ja nyt olen senkin kanssa pikkuhiljaa ruvennut tekemään pitempiä maastolenkkejä ja ottamaan mukaan ravi ja laukkapätkiä. Tehtiin yhtenä päivänä pitkä kävelylenkki umpimetsässä ja sitten lopuksi käveltiin portaat muutaman kerran alas ja hypättiin bankettia matalimmasta kohdasta ravissa. Se alkaa jo sujua sen verran luontevasti, että pian varmaan voidaan kokeilla portaita ylöspäin, kun Mattia ei enää nuo korkeuserot hirvitä niin kamalasti.

Sitten lähdettiinkin viettämään Sampan kanssa viikonloppua pääkaupunkiseudulle, kun Kaktu oli meidät kutsunut synttärijuhliinsa. Juhlat oli lauantaina, mutta käväistiin Helsingissä perjantaina, kun Samppa halusi nähdä sielläpäin asuvia kavereitaan.

Lauantaina sitten suunnattiin mökille juhlimaan ja oli kyllä mielettömän kivaa! Sai tutustua uusiin ihmisiin ja jutella kaikkea maan ja taivaan väliltä. Vähän meinasi väsyttää, kun sieltä ajoi jonkun tunnin verran takaisin Helsinkiin hotellille, vaikka kun lähdettiin ei väsyttänyt ollenkaan. Sunnuntaina sitten lähdin käymään Kaktun, Kaislan ja Kaislan poikaystävän kanssa tallilla katsomassa Futuraa. Kaktu soitti siinä aamulla, että aikoo laittaa mut Futuran selkään. Pienessä mielessäni innostuin, että jee pääsee taas kokeilemaan uudenlaista hevosta! Musta on ihan älyttömän kivaa kokeilla monenlaisia hevosia ja tätä varsinkin kun mun lämppärikokemukset rajoittuu noiden omien siitostammojen (tai siis vain Klaaran) selässä käymiseen, kun serkkutytöt haluaa ratsastamaan ja hevonen on niin laiska ettei se liiku eteenpäin. Jännää siis oli päästä kokeilemaan ihan koulutettua lämpöstä.
Sitten kävikin hassusti, Kaktu ilmotti että mun pitää hypätä! Ei kouluratsastajaa saa noin vaan pistää hyppimään vierailla hevosilla, kun hirvittää tarpeeksi hypätä omillakin! :D

Kuitenkin, kun sinne hevosen selkään pääsi niin kaikki se oma hirvitys katosi ja ei siitä voinu kun nauttia! Futura oli niin kevyt suustaan ja herkkä pohkeille ja istunnalle, että siellä tarvi vaan ajatella jotain niin se heti teki. Aivan unelma. Laukkakin tuntu aikalailla samanlaiselta kuin miltä Matin laukka tuntuu. Sitten tuli ne esteet.. Ensin vain ristikkosarjaa ja en ollu ollenkaan varautunu semmosiin vähän liioiteltuihin loikkiin niin pienille esteille, niin Futura vähän yllätti. Laukassa ja esteiden korkeuden noustessa se mukautuminen vähän helpottu, vaikka mulla oli sellanen olo, että hepparaukka kärsii, kun heilun ku heinämies siellä selässä. No lopulta hypättiin pari kertaa semmonen abaut metrinen pysty ja siinä jo rupes tuntumaan vähän luonnollisemmalta. Oli aivan mahtava hevonen hypätä, ei epäröinyt ollenkaan vaikka minä kyllä epäröin senkin edestä.

Mitenhän tuon kielen sais pysymänä ratsastaessa suussa?

Loppuun sitten kuvailin vielä videolle Kaktun ratsasteluja ja jäin suustani kiinni vielä hetkeksi, ennenkuin lähdettiin ajelemaan kotia kohti.

Sepe oli ollu mun isällä hoidossa ja kun käytiin se hakemassa, niin se oli aivan innoissaan. Kuulosti ihan joltain undulaatilta kun se vaan kiehnäs ja vinku ja kiehnäs ja vinku! Ei oo kovin uskottava koira, vaikka se hurjalta näyttääkin.

Tänään sitten ahkerasti menin tallille taas vähän myöhään (tai no joillekkin 12 on ajoissa, mutta mulle myöhään), kun olin unohtanu pistää herätyskellon soittamaan. Kun kerran on tuota iltalukiota, niin hevoset pitäis saada hoidettua ja sitten tulla käymään kotona syömässä ja vaihtamassa vaatteita ja kun yleensä tallilla menee sen 3-6h kahden hevosen kanssa, niin meinaa vetää tiukille. Kun pojilla oli viellä ollu kolme päivää vapaata, niin en ihan odottanu erityisen innolla maastoilua, jonka oon todennu parhaaksi tavaksi kuluttaa ylimääränen energiä lyhyessä ajassa veke, jotta seuraavana päivänä voidaan taas työskennellä normaalisti.
Siivoilin nopiaa karsinat siinä ennen kun hain Rikun sisälle. Riku oli vähän loukkaantuneen näkönen kun hain sitä, tuli portille vastaan korvat luimussa ja hörähti? Näytti siltä kun se olis loukkaantunu, että hylkäsin ne pariksi päiväksi. Voiko hevonen ottaa siitä nokkiinsa kun en käy pariin päivään katsomassa? Ainakin oripoika kovasti näytti siltä, talliin taas yritettiin tanssia, mutta kun komento kävi niin sitten taas muistettiin, että narussa pitää kävellä nätisti.

Kaikki sujui ihan rauhallisesti, kun oli ollu pari vapaata niin tein alkuverkat vähän liioitellun tarkasti, käveltiin ja ravattiin pitkään ja kaikki tuntui ihan rauhalliselta. Vähän siellä tuntui kytevän jonkin näkönen menohalu, mutta hanskassa pysyi. Sitten nostettiin laukka ja ensimmäinen kierros laukattiin ihan rauhassa, mutta sitten lähti. Riku ampaisi suoralle päästessä niin lujaa kun vaan kintuista lähti, pelkästään kaarteisiin hidasti vähän ja taas suora aivan täysiä. Huomaa, että on takapäähän tullu voimaa, ei olla menty varmaan koskaan yhtä lujaa kun tänään ja semmosella voimalla jyrätty eteenäpäin. Varmaan jonkun 6 tai 7 kierrosta mentiin yhteensä, enempi vaikeeseen suntaan kun helppoon, koska olen julma ja ratsastan melkein aina pikkasen enemmän vaikeeseen suuntaan kuin helpompaan. Riku oli sitten itse sitä mieltä, että nyt ei enää jaksa vaan siirtyi raviin ja ravailtiin rataa ympäri. Kuitenkin Rikun piti saada vielä tehdä yksi spurtti. Ravailin pitkin ohjin, kunnes taas suoralla herra päätti että vielä kerran ja siinä sitten suora olikin jo ohi kun sain ohjat käteen ja Riku totes että ei jaksakkaan kyllä enää ja siirtyi käyntiin :D Ei suostunu ravaamaan askeltakaan vaan oli sitä että nyt riitti. Käytiin sitten vielä metsässä kävelemässä pitkä lenkki, kun Riku puuskutti niin lujaa ja oli kovin hikinen.
Kello oli kuitenkin sen verran paljon, etten Mattia ehtinyt ratsastaa, harjailin vaan mutapaakut pois ja muutenkin harjailin sen perusteellisesti siinä ennen kuin lähdin kotiinpäin.

Kun sitten tulin kotiin ja olin just tekees ruokaa niin pikkuveli soitti, että on unohtanut avaimet kouluun ja pitäis päästä kotia sisälle. Ei siinä auttanu kun delegoida kokkaus poikaystävälle ja lähteä itse aukomaan ovia. Siinä sitten menikin sen verran aikaa, että olin jo puoli tuntia myöhässä koulusta, kun pääsin takas kotia ja sitten iski vielä migreeni, joten jäin sitten kotiin. Vapaaehtoisessa opiskelussa on se hyvä puoli, ettei niin paljon tarvitse stressata jos näin käy. Pystyn netistä katsomaan päivän aiheet ja opiskella sitten itse.

Noh ainakin ehdin päivittää blogia taas :)

Aluevalmennus

Noniin nyt jos jaksaisi selostaa aluevalmennuksen tapahtumia.

Elikkäs perjantaina tuttuun tyyliin Ypäjälle ja vaikka kuinka ilmotetaan että ei olla tulossa ihmisten aikaan niin tallin ovet lukossa. No ei kun talonmies paikalle ja pojat karsinoihin ja itse kohti hotellia nukkumaan.

Lauantaina sitten piti olla heti yhdeksältä pirteänä tunnilla. Riku tuntu alkuverryttelyssä melkein vähän laiskalta ja jossain oli joku jumi, kun taivuttelu oli vähän tuskan takana. Itse tunnilla tehtiin avoa ensin käynnissä ja sitten ravissa kulmiin aina neljäsosatakaosakäännös käynnissä. Riku ei tahtonut etenkään käynnissä malttaa millään pysyä linjalla, vaikka taivutus ja ristiinastunta olikin parempaa kuin aikoihin. Saatiin ne linjatkin sitten kuntoon ja muutaman kerran päästiinkin ihan suoraan. Kulmien käännökset onnistu lähes poikkeuksetta aivan mahtavasti, Anukin kehui oikein paljon kun tuli hyviä askeleita. Ravissa ei sitten enää ollut edes sitä linjalla pysyminongelmaa, kun tuolle otukselle kaikki on aina helpompaa mitä lujempaa mennään (kai?). Tai sitten se on siitä, että justiin kotivalmennuksessa ennen aluevalmennuksia mentiin avoa keskihalkaisijalla taivutusta vaihtaen.

Mulla on nyt taas kehittyny joku istuntaongelma ravissa. Zaldin ja Globuksen satuloissa siis kallistuin niin pahasti vasemmalle, että jään jotenkin aina jännittämään edelleen alaselkää ja oikeaa reittä, jolloin pohje irtoaa kyljestä ja hevonen jännittyy, mistä seuraa että siellä selässä on entistä vaikeampi istua. Aina pätkittäin istuin ihan normaalisti ja sitten yhtäkkiä alan jännittää. Laukassa ja käynnissä ei mitään ongelmaa, mutta se hemmetin ravi.. Rikulla kun ei muutenkaan mikään pieni ravi ole.

Eniveis jatkettiin avojen jälkeen ihan ympyrällä reipasta ja rentoa ravia ja nosteltiin vastalaukka ja vastalaukkaa sitten ympyrällä. Rikardo oli edukseen ja aina niin helpot vastalaukat ei tuottaneet ngelmia nytkään (vaikka kuskin paino meneekin välillä väärälle puolell, hups). Toisin sanoen, hieno tunti, hienompi hevonen. Ei yhtään pelleillyt niinkun kotona vaan oli oma malttamaton ja työhönkeskittyvä itsensä.

Matti oli siis poikkeuksellisesti seuraneitinä (hehheh) mukana ja illalla mentiin sitten poikien kanssa maastoilemaan. Hyppäsin Matilla muutamia pieniä tukkeja maastoestekentän laidalla, bankettia, molemmat portaat ja metsästä jonkun tukin. Äiti sitten hyppeli Rikulla samoja. Pojat oli niin tyytyväisiä ja olin ylpeä Matista kun se uskalsi niin hienosti mennä, ainoa missä epäröi oli pieneen ylämäkeen tuleva tukkiokseri, mutta hyppäsi sen Rikun perässä todella hienosti.

Sunnuntaina sitten taas aamusta tunnille ja harjoiteltiin sulkuja ja vaihtoja. Taas sitten kun ekan kerran tultiin käynnissä sulkua vasemmalle, minä jään pitämään ohjista liikaa, kun oon jo tottunu että se aiheuttaa valmennuksessa ongelmia. No Rikuhan ei yhtään tykkää jos suuhun jäädään kiinni ja kun tuota virtaa oli muutenkin vähän turhan kanssa niin jään entistä enemmän suuhun kiinni. No herra sai tarpeekseen ja ilmoitti nousemalla pystyyn, että ryhdistäydy nainen siellä. No sittenhän sitten kusi muisti, että ohjasta pitää iroittaa välillä ja kun sen muisti niin sittenhän herra meni ihan mallikkaasti sulkua (tosin kävelemisestä ei meinannu tulla mitään, mutta se nyt onkin Rikun mielestä ihan turha askellaji). Mä en vieläkään tajua miten mulla voi olla kouluhevonen, joka ei millään malttais kävellä vaikka kaks vuotta ollaan sitä jo harjoteltu, että sitä on pakko tehdä.

Vaihdot sujui kanssa hienosti, kun kuski muistais vaan laskea askeleet ja pyytää oikeassa kohdassa, kun Raarattihan tekee vaihdon just siinä missä pyydetään vaikka jalat olis missä asennossa. Siitähän seuraa että etupää ensin takapää jäljessä. Huono juttu. Puolipidätteetkin vähän katos, kun ponipoika kuumuu vaihdoista, mutta silti ihan siivoja suorituksia saatiin aikaan. Toinen hyvä tunti peräkkäin. Jäi itselle hyvä olo vaikka itte tehn virheitä enemmän kun laki sallii, mutta se on lohduttavaa tietää että ainakin hevonen osaa!

Amatsonilla mentiin sitten maneesissa koulua ja kun siellä oli 120cm korkeita esteitä joiden seassa mentiin, niin aina kun pääy-ympyrällä mentiin laukassa kohti estettä niin ruuna vetää aivan innoissaan kohti estettä! Minä kauhuissani siellä selässä kiskon toiseen suuntaan. En ihan koulusatulalla ja -jalustimilla lähde noin isoja hyppimää (tai muutenkaan vielä ainakaan). Vähän oli edellisen päivän hyppelöiden jälkeen jäykkä niin ei kovin kauaa menty, olin vaan iloinen, että päästiin maneesiin taluttamatta, se oli meille jo iso voitto!

Hyvä viikonloppu oli kokonaisuudessaan, vaikka kotimatka Sjoelle asti olikin vähän ahdas ja puuduttava. Lisäilen videota noista koulutuneista, kunhan pääsen kotiin omalle koneelle.

Seinäjoella pojat on olleet melko laiskoja. Ilmeisesti kun tarhausajat muuttuu yhtäkkiä siihen että ollaan yli 12h päivässä pihalla isolla laitumella niin nuoki kaks väsyy. Ihan naatteja on olleet ratsastaessa molemmat. Tänään en millään päässyt selkään, kun on ollu jostain syystä tosi huono olo. Pojat sai siis vaan venyttelyn tänään, kun Matin kanssa päästään huomenna estevalmennukseen lähitallille niin ei sitä aivan kylmiltään sinne voi viedä. Tulipahan venytettyä sitten molemmat, vaikka oma olo ei siinä yhtään parantunut, melkeinpä päin vastoin.

Tulipas ärsyttävän töksähtelevää tekstiä. Ei voi mitään, kun yrittää silmä ristissä kirjoittaa, antakaa anteeksi!

Kouluratsastus ja sen pikkuviat

Hevosten kanssa ei oikein ole tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista perustuuppauksen lisäksi. Viikonloppu vietettiin Ypäjällä aluevalmennuksen katsastuksessa, josta kirjottelen myöhemmin. Siellä oli samalla nuorten este- ja askellajilajihevosten laatuarvostelu, jota tuijoteltiin samalla ja se on nyt herättänyt minussa pohdintaa kilparatsastuksesta (lähinä koulupuolesta) Suomessa ja muualla. Myönnettäköön että äidin kanssa tästä ollaan useamminkin keskenämme purnattu. Pahoittelen kaikkia kirjoitusvirheitä, kirjoitan pikkuveljen läppärillä ja näppäimistö on liian iso ja hidas mun pienille, mutta vikkelille nakkisormille.

Kouluratsastus lajina kiinnostaa varsin vähää, enkä syytä ketään, en mäkään jaksa kovin pitkään katsoa oikein mitään luokkia helpoista vaativaan B:hen. Vasta tästä vaativimmissa on jotain katsottavaa, mutta täytyy taas myöntää, etten oikein pidä suomalaisten gp-luokkienkaan katselemisesta. En siis yhtään ihmettele, että koulukisoissa yleisö on melko vähäistä, kun en itse kisaajanakaan jaksa niitä katsella.
Sitten se mikä kouluratsastusmaailmaa on kohahduttanut ja tehnyt lajille paljon näkyvyyttä: Edward Gal ja Totilas. Mun mielestä ehdottomasti lajin kannalta parasta mitä on ikinä tapahtunut. Totilas täytti katsomot, koska kaikki tiesi, että näkevät jotain erikoista ja sai minutkin haluamaan Las Vegasiin katsomaan World Cupia. Tottakai sen myyminen oli ostajalle ja myyjälle kannattava kaupa, mutta LAJIN KANNALTA typerä, typerä teko.
Nekin, jotka eivät kouluratsatuksesta (tai hevosista ylipäätänsä) ymmärtäneet mitään, näki, että tässä on jotain erikoista. Vaikka Matthias onkin hyvä ratsastaja ja tekee Totilaksella hyviä suorituksia radalla, en itse enää näe hevosessa sitä eleganssia, keveytä ja harmoniaa, kuin Galin kanssa. Siitä vaan puuttuu se jokin, joka tekee siitä ennätyshevosen. Uudempia ratoja katselessani, hevonen näyttää melkein siltä, että räjähtää käsiin, jos ratsastaja tekee virheliikkeen, vaikkakin päällepäin menevät siististi ja kauniisti. Jos maailmaan on annettu niin erikoinen pari kuin Gal ja Totilas, ei sitä saisi erottaa. Vaikka se tuntuu mitättömältä, ainahan hyviä kilpahevosia myydään ja niiden ratsastajat muuttuvat, niin tämä on silti erilaista. Laji olisi saanut niin paljon enemmän näkyvyyttä ja harrastajia, kun Gal saisi jatkaa yhteistyötä oriin kanssa. Siinä parissa vaan on jotain niin erikoista, että vaikka kuinka monta kertaa näkee sen ennätyksiä rikovan Freestylen ei voi kuin huokailla, että joskus löytäisi omien hevosten kanssa samanlaisen yhteistyön!

Mutta se tästä kansainvälisestä menosta, en hetkeen ole seurannut kuinka maailmalla muuten menee, joten en niin paljon sitä osaa sanoa, tuo Totilasjuttu on vain vaivannut jo siitä asti kun kuulin, että ratsastaja vaihtuu (ei sekään niin hetkauttanut, että myydään, mutta että ratsastaja muuttuu, ARGH!).

Palataan kotomaahan. Oltiin siis Ypäjällä katsomassa laatuarvostelua ja sattunesta syystä nimenomaan askellajihevosia. Pakko myöntää, että petyin hyvin suuresti. Oletin, että nähtäisiin paljon hyviä, nuoria lupauksia, mutta todellisuudessa suurinosa näytti perusratsastuskouluköpöttäjiltä ja vähän paremmilta harrasteratsuilta. Vain muutamalla oli oikeasti liikkuvat lavat ja toimiva moottori, useimmat köpöttivät lähes suorilla jaloilla, niitä ollenkaan taivuttamatta. Toisaalta taas sitten siellä oli muutama helmi, mm. musta ori, jonka nimeä en muista, joka säväytti jo sillä olemuksella jolla se tuli halliin. Siitä näki heti, että siinä on luonnetta ja liikettäkin löytyi. Myös muutamia muita hienoja yksilöitä oli, jotka eivät välttämättä olleet näyttävimmästä päästä, mutta laadukkaita liikkeiltään. Mutta nämä muodostivat harmittavan vähemmistön. Sunnuntaina vilkaistiin muutamia estehevosia ja joka ikinen niistä käveli paremmin ja liikkuvammilla lavoilla, kuin suurin osa näistä tulevista kouluhevosista.

Toinen hämmennystä aiheuttanut asia oli arvostelu. Kaikkien pisteet liikkuivat siinä 6.5 ja 8.2 välillä. Ja silti hevosten väliset erot olivat VALTAVIA, mutta eipä se näkynyt pisteissä. En ollut tuomarien kanssa yhtämieltä suurimmasta osasta arvosteluita ja muutenkin mitä hittoa, kun arvostellaan nuoren hevosen laatua ja potentiaalia tulevaisuutta varten, liikkeitä ja niiden mahdollisuuksia kehittyä (tai ainakin oletan, että näitä nuorista pitäisi arvostella?) niin arvostellaan jotain täysin ratsastuksesta tai tilanteesta johtuvaa? Eihän ratsastajat ja tilanteet periydy. Kaikilla hevosilla on myös huonoja päiviä ja pitäisi osata myös niistä vähän protestoivista nähdä myös sen kiukuttelun taakse ja olla huomioimatta sitä, jos nuori vähän innostuu uudesta tilanteesta. Eihän hevoset ole koneita ja ne reagoivat eri tavoilla. Esimerkiksi tuo yllämainitsemani musta ori, se vähän ohjelman aikana hyppi sivuun, mutta ei missään vaiheessa silti vastustanut ratsastajan korjaavia apuja, eikä näyttänyt pelkäävältä, vaan siltä että olisi halunnut tutkia ympäristöään ja kun piti kuunnella niin vähän kiukutti. Tuomarit sanoivat hevosta epävarmaksi ja monet sen pisteistä alenivat tämän yhden pienen sivuloikan takia? Ei mulle tullut mieleenkään, että hevonen olisi epävarma, jos se samantien palaa ruotuun kun ratsastaja ohjaa oikeaan suuntaan. Toinen esimerkki: sievä ruunikko, joka liikkui nätisti ja tahdikkaasti, mutta ei ollut erityisen näyttävä liikkeissään, vaan silti laadukas. Arvostelussa valitettiin kaksitahtista käyntiä ja en voinut kuin ihmetellä, kys. hevonen käveli siinä ympyrällä samalla ja en vain nähnyt siinä kaksitahtisuutta. En nähnyt sitä ohjelman aikanakaan, päin vastoin mielestäni se käveli varsin hyvin verrattuna useimpiin.
Tuo pisteiden vähäinen hajonta on niin turhautavaa. Eikö ketään muuta kyllästytä, että niin kisoissa, kuin ilmeisesti nuorten arvosteluissa pisteet pyörivät siinä kahden, kolmen numeron ympäril? Oma ennätys oli Rikulla Niihamassa numeroita 3-7, mutta tässä isoin hajonta mihin olen törmännyt. Yleensä numerot ovat 5, 6 tai 7, joskus harvoin jonkun kuulee saaneen 8. Minkä takia arvostelutaulukko on 0-10 jos sitä ei käytetä? Parina viimeisenä kisakertana Rikun kanssa, emme ole edes esittäneet kohtia joita ohjelmassa on ollu ja silti saatu kohdasta 3 tai 4 tai jopa 5. Hyvä esimerkki tästä on myös Ypäjän kisaviikolta Matin radasta. Ohjelmassa oli voltti vasemmalle laukassa, Matti ei laukannut vaan meni sen voltin(tapaisen) sellaisessa sivuttaissuuntaisessa raviristilaukkaräpellyksessä ja numerona 6 ja kommenttina: tasainen voltti? No joo ehkä tasainen, mutta ei edes etäisesti muistuttanut laukkavolttia. Muutetaan se arvostelutaulukko samantien 5-7, siinähän ne numerot lähes aina kulkee, riittäisi mainiosti. En itse huomaa papereistani eroa hyvän ja täysin paskan radan välillä. Miten huomaisin, prosentit kun ovat samat? Tiedän jo etukäteen, että kun Menen Rikun kanssa radalle, prosentteja tulee sen 53 tai 54, meni hyvin tai huonosti ja meni sitten helppoa B:tä, A:ta tai vaativaa B:tä.
Toinen asia on numerointien perusteet. Suomessa selvästi keskitytään löytämään jokaisesta liikkeestä virheet, harvemmin näkee jonkun kehuvan epäonnistuneen liikkeen hyvää kohtaa (esim. hyvä tahti tai muoto tai muu). Miten se rohkaisee ketään kehittämään itseään, jos kuulee pelkkää kritiikkiä tuomareilta? Ei tietenkänä kaikkea pidä kehua, jos menee huonosti, mutta voisi pelkästään niiden pieleenmenneiden kohtien esiinnostamisen sijasta myös kertoa lyhyesti mitä pitää parantaa, eli vain ilmaista sen "rakentavan" kritiikin vähän ystävällisemmin. Moni lähtsi kisoista huononkin suorituksen jälkeen paljon paremmin mielin kotiin harjoittelemaan. Suomessa tuo kritiikki ymmärretään vähän väärin. Jos joku sanoo sulle että "Istutpas sä huonosti siellä selässä laukassa" niin jos pahoitat mielesi niin natistaan, kuinka ei kestä rakentavaa kritiikkiä. Eikö sen saman voisi sanoa vaikka "jos istuisit vähän suoremmassa, se voisi helpottaa tuota laukkaamista". Omia arvosteluja lukiessa tulee itselle vaan sellanen olo, että oonpas mä huono kun en tuotakaan osannut tehdä oikein vaikka omasta mielestä se meni ihan siististi. Tekee mieli luovuttaa ja ajattelee, että mitä hyötyä harjottelusta on kun en vielä kahden vuodenkaan jälkeen saa sitä hevosta venymään keskiravissa enemmän vaikka sitä kuinka joka paperissa sanotaan, että hevosen pitää venyttää etujalkoja enemmän eteen.

Ei edelleenkään kelpaa tuo venytys kenellekkään, enkä tiedä miten tästä saisi enemmän liikettä esiin.

Mutta takaisin asiaan. Koulukisojen arvosteluissa on yksi asia mitä en ymmärrä, vaikka olen yrittäny monelta kannalta sitä katsoa. Tasojen väliset arvostelut. Tuntuu, että helpossa B:ssä vaaditaan, että hevosen tulee olla täysin peräänannossa ja tehdä vaativien luokkien tasoisia askeleenpidennyksiä, että sen seiskan tai kasin sieltä saisi kalastettua. Ihmiset hei se on HELPPO B! Ei siellä voi arvostella sellaisia asioita, joista saa vaativasta samat pisteet. Arvostelun tulisi olla tasokohtaista; siitä missä saa helpossa B:ssä vaikka 8 ei riittäisi enää helpossa A:ssa samaan numeroon vaan siellä vaadittaisiin jo enemmän, mutta ei näin kuin nykyään, että kaikki pitää suorittaa gp-tasoisesti ja vähän paremmin jo aluekisoissa. Vaikka ne liikkeet olisi kuinka määritelty säännöissä, niin ei alue helppo B tasoiselta aloittelevilta ratsukoilta voi vaatia samaa kuin kansallisia vaativia kilpailevilta. Tällä systeemillä kaikki olettaa että pitää olla huippuhyvä, että voi edes helpoimpia luokkia kisata.
Siitä päästään luontevasti seuraavaan ongelmaan. Kun lukee ht.netistä koulukisoja koskevia keskusteluja, usein nousee esiin se kuinka pitää olla niin ja niin hyvä ja saada sellaisia ja sellaisia prosentteja ennenkuin voi siirtyä seuraavalle tasolle ja ne asiat pitää osata treeneissä täydellisesti. Mä ainakin menin Rikulla suoraan kisaamaan alue helppoa A:ta vaikken aiemmin ollut yhtäkään aluekolukisaa ikinä startannut ja seurakisojakin takana vain muutama. Totta, prosentit eivät olleet päätähuimaavia, mutta aina tullut hyväksytty tulos. Ja suurinosa näistä alun huonoista pisteistä oli siitä, että jännitin kamalasti ja mitä enemmän sain huonoja pisteitä (eikä nekään, mutta ne kommentit..) sitä enemmän aloin pelkäämään ja lakkasin ratsastamasta jo viikkoa ennen kisoja ja velloin kamalassa epätoivossa, etten osaa ratsastaa ja ei kannata mennä kisoihin, kun ei se kuitenkaan suju ja saan huonot pisteet. Silti jatkoin ja heti kun Riku oppi laukanvaihdot silleen suurinpiirteisesti aloin starttaamaan vaativaa B:tä. 49% ekasta ohjelmasta kun ei saatu vaihtoja sujumaan radalla, koska en ratsastanut kunnolla. Mutta en silti lakannut yrittämästä ja lopulta vaativa on ainut taso jossa prosentit ovat kasvaneet kisa kisalta (ei oteta huomioon Ypäjää tänävuonna). Ja mitä enemmän menin vaativaa sitä helpommaksi kaikki aiemmat tehtävät tulivat. Nyt se aiemmin hankalalta tuntunut helppo A tuntuu perusverrytelyltä (eikä ne prosentit mihinkään ole muuttuneet, mitä nyt yksi sijoitus).
Pointti on se, että mitä enemmän harjoittelee vaikeita asioita sitä helpommaksi kaikki aiemmat jutut tulevat. Nyt vasta kun ollaan ruvettu treenaamaan sarjavaihtoja ja laukkapiruetteja niin yksitäiset vaihdot sujuvat rutiinilla ja aionkin sitä vaativaa A:ta ruveta menemään heti kun Riku lakkaa kuumenemasta niin älyttömästi sarjavaihdoista ja lakkaa pöllöilemästä radalla. Siitä huolimatta, että vaativasta B:stä parhaimmillaan ollaan saatu 56% (ja harjoituskisoissa 62%). GP-tasolla on sitten aikaa hinkata niitä pikkujuttuja, joten mitä turhaa tässä vaiheessa stressata täydellistä sulkutaivutusta? Jos kisaisin sillä asenteella, että pitää saada jatkuvasti yli 65% joltain tasolta ennenkuin voi siirtyä vaativampiin luokkiin, kisaisin varmaan vieläkin helppoa C:tä. Aina tulee huonoja kisapäiviä, joskus harvoin tulee hyviä. Se rajoittaa meitä liikaa, että eletään sen mukaan mitä ympäristö sanelee. Lakatkaa stressaamasta sitä, kuinka joku pitää teitä huonona tai aivan väärällä tasolla olevana ja nauttikaa siitä kuinka edistytte.
Mulla meni kaksi vuotta tajuta, että vaikka arvostelupapereissa lukisi mitä ja muut ajattelisivat mitä (mustakin joskus sanottu, että helppohan se on hyvällä hevosella mennä, vaikka selvästi en kyllä ole vaativien luokkien tasoinen ja sehän näkyy tuloksissa). Tosiasiassa, hevoseni on kaukana helposta, osaan kyllä suorittaa jokaisen vaativassa A:ssa suoritettavan liikkeen kilpailutasoisesti, mutta vain valmennuksessa, koska jännitän kisoja edelleen vähän ja kyllä tulokset on aivan pyllystä, sille en voi valitettavasti edes ratsastustani muuttamalla mitään.
Jos joku supisee kentän laidalla, että mitä me tehdään vaativissa kansallisissa luokissa, niin me harjoitellaan. Meidän tavoite on joskus päästä kisaamaan GP-luokkia ja aiotaan edetä sinne asti tätä mielikuvituksellista ripaa hioen. Sitten voidaan hinkata niitä täydellisiä vaihtoja, piruetteja, sulkuja ja pysähdyksiä. Sillä on aikaa kun ei tarvitse enää opetella uutta.

Vaikka kouluratsastus ei olekkaan se kaikkein jännittävin laji, niin kyllä siitäkin jaksetaan tehdä kamalan vaikeaa. Rentoutukaa vähän ja nauttikaa siitä ratsastuksesta, ei maailma kaadu, jos hevonen ei pysähdy tasajalkaa täydellisessä muodossa tai jää kyttäämään nurkassa vaanivia tuomareita kesken laukannoston. Ei edes siellä vaativammilla tasoilla. Kaikkia luokkia on harjoiteltava, ei koskaan voi olla täydellisen valmis, joten miksi turhaan yrittää? Josko tällä vaikka useampi uskaltaisi kokeilla, kun ei heti tyrmätä jos ei osa jotain asiaa täydellisesti.

Hui kamala

Nonniin, tänään on ollut koko päivän niin pöllööntynyt olo, että hyvä kun koiran oon saanu ulkoilutettua. Lopun päivää olen istunut netissä tutkailemassa eri vitutuksen aiheita ja tein havainnon, kuinka moni asia itseasiassa ärsyttää ihan kunnolla. En jaksa edes ruveta erikseen setvimään kaikkia, kun nyt yritän tämän blogin pitää hevospitoisena, etten lauo typeriä mielipiteitäni, kun ne tuskin kovin monia kiinnostaa :D Sen sanon etten tiedä mitä tuon ulkoasun kanssa teen, kun koneellani ei ole mitään kuvanmuokkausohjelmaa tällä hetkellä niin en saa tehtyä parempaa banneria, enkä muutenkaan saa tästä millään sellasta kun itte haluan.

Siitä päästäänkin siihen että lukijoita on jo 17! Hui kamala, viimeksi kun mä kattoin niitä oli vaan 6 tai jotain sinnepäin. Tervetuloa vaan kaikille uusille tulijoille. Toivoisin myös nyt hyvin mielellään teiltä aiheita postauksiin, kun itsellä on nyt joku mielikuvituskato enkä oikein jaksa edes tuosta perustreenailusta sepustaa niin hirveän tarkasti kun en tiedä mitä siitä kertoa. Joten toiveita vaan kehiin! Mitä haluaisitte lukea?

Onko paikalla ajatusten lukijaa?

Mistähän päin tätä vyyhtiä alkaisi purkamaan. Alusta kai. Noh, kuten edellisessä postauksessa mainitsin, herra Rikhard käyttäytyi varsin edukseen satulansovitusreissulla ja ratsastaessa oli mitä mainioin. Aloin epäillä, josko sen kenkkuilu olisi vain huonosta satulasta johtunutta ja odotin innolla valmennusta. Kuinkas siinä sitten kävi? Herra hyppäsi kaksi kertaa pystyyn (eikä mitenkään pienesti ja toisella kerralla hyppäs vielä ojaankin) ennenkun päästiin edes maneesiin! Seisoskelin maneesin oven ulkopuolella juttelemassa valmentajan kanssa, kun yhtäkkiä herra ori hyppäs pystyyn, ilman mitään näkyvää syytä. Napautin siinä kerran raipalla, otin muutaman askeleen eteenpäin ja pysähdyin uudelleen maneesin oven eteen, odottamaan hyvää rakoa mennä sisään. Kun pyysin eteenpäin tapahtui tämä toinen pystyynhyppy josta sain sitten käännettyä vinoon niin että hypättiin ojaan ja melkein maneesin seinästä sisään.

Koko tunti oli sitten taas sitä epämääräistä turhauttavaa loikkimista, kun ori menee hormonihöyryissänsä siellä ihan sekasin, kun toinen hevonen tuli lähellekkään. Ärsytys oli valtaisa, koska Rikun kanssa hormonit ei oo ikinä ollut ongelma. Ja koska tämä ongelma on ilmeisesti ainoastaan valmennustilanteissa, ei mulla oo mitään käsitystä miksi se puolen vuoden jälkeen on päättänyt alkaa kenkkuilemaan, vaikka samassa ryhmässä ollaan menty koko ajan.
Suoraan sanottuna ärsytti lievästi.

Matin kanssa mentiin taas koulua valmennuksessa ja se oli niiin ihana! Tehtiin ihan perustyöskentelyä, taivuttelua ympyrällä kaikissa askellajeissa ja Matti oli niin niin rento ja hieno ja liikku hienosti. Ei voinu ku olla ylpeä pikkuruunasta.

No lauantain vietin sitten taas vaihteeksi kaupoilla, kun etsiskelin Rikulle uusia kuolaimia kankiin (edellinen kankikuolain painoi poskiin, en muista olenko aikaisemmin mainunnut). No päädyin ostamaan sitten ohuemman kolmipala bridongin aikaisemman oliivinivelen tilalle ja uutena kankena on melko ohut suora kaareva kuolain pidemmällä varrella. Ratsastamaan en lähtenyt kuitenkaan, kun olo oli sen verran huono, mutta harjailin pojat kuitenkin ja soviteltiin Rikulle taas uusia kankia suuhun.

Tänään sitten kävin testailemassa pellolla miltä poika tuntuu uudistetulla varustuksella (tarkoitus siis oli läpiratsastella rauhassa, kun kerran ei taas meinaa valkuissa keskittyä). Tänään oli myös aluekisat ja mentiin sinne keskenkaiken, niin tallilla pörräsi paljon vieraitakin hevosia ja ajattelin, että Riku ottais siitä taas pulttia, mutta ei.. Kertokaa mulle mitä ihmettä tuon hevosen päässä oikein liikkuu, koska se oli aivan MAHTAVA ratsastaa tänään! Pysyi avuilla koko ajan, oli kevyt suusta, toimi melkein pelkillä painoavuilla. Vaihdot oli mielettömän hienoja, samoin ravi oli lennokkaampaa ja rauhallisempaa kuin pitkään aikaan. Laukka pyöri kevyesti ja ei siitä voinu ku nauttia, kun se oli niin ihana. Vaikka siinä pellolla pyörikin samassa valmennusryhmässä oleva hevonen seurassa, johon Riku erityisesti aina pöllöillessään kiinnittää huomiota. Nyt ei välittäny ei sitten yhtään. Ei edes vilkaissut siihen suuntaan kuin käynnissä muutaman kerran. Enkä muista koska viimeks olisin pystynyt tekemään pohkeenväistöä niin, että pää pysyy alhaalla JA takajalat polkee hyvin ristiin - yleensä se on joko tai.

Monta kertaa miettiny sitä, jos kaikki se pöllöily johtuis varusteista, lihaskivuista, mun ratsastuksesta, mutta nyt oon tullut siihen tulokseen, että se vika on korvien välissä. Varusteet on nyt niin sopivat kuin voi olla, kun kuolaimet on kunnossa ja satula. Lihakset ei voi olla kovin jumissa, kun tänään hevonen taipuili kuin kuminauha, eikä mun ratsastuksessa voi olla niin isoa vikaa, kun se hevonen kerran toimii. No vianhan ei tarvi olla suuri kun se on korvien välissä.
Toivottavasti menis vaan mahdollisimman pian ohi, ettei valmennustunnit mene aina siihen, että keskityn siihen että Riku ei hyppää kenenkään niskaan tai heitä mua selästä.

Prrrrrrr... ärsyttää!

Ainiin, munhan tosiaan piti kertoilla myös siitä Luddella ratsastuksesta. Noh ekan kerran kun menin sinne selkään niin sehän testaili mua oikein urakalla; kaikkea piti mukamas pelätä ja jos vähän komensi niin heti tuli pukkia. Mutta heti, kun se usko, etten mä usko että ne kavalettipalat siinä kentän vierellä syö sen niin johan alkoi koko tyttö kulkea eri tavalla. Ei enää kyttäillyt yhtään mitään, mutta jäykkähän se oli kun ei oo hetkeen liikutettu. Keskityttiin siis ekalla kerralla vaan siihen että liikutaan eteenpäin kunnolla.
Toisella kerralla äiti oli siinä huutamassa meille, mutta huusi aika huonosti, mokomakin. Kuitenkin tehtiin vähän väistöjä ja ympyrällä asettelua ja taivuttelua ja semmosta, muutamia yksittäisiä vaihtoja kanssa, mutta kunto ei oo nyt niin hyvä niin ei kovin pitkään ja rankasti viitti mennä. Äiti on nyt ratsastellut Luddea, että se saadaan vähän laihtumaan ja kunto nousemaan. Omistaja on ilmaissut, että sillä saa kisatakkin jos tahtoo, niin kun nyt ei kerran vielä ens keväänä saada varsaa, niin aattelin jos otetaan Luddeli mukaan kisatiimiin sitten. Kivahan se olis jos vähän kokeneemmalla hevosella pääsisi kisoihin kokeilemaan. On se kyllä niin erilainen ratsastaa kun mun pojat, että vaatii vähän totuttelua :D

Äiti on nyt saanut Bronciksenkin laihtumaan ja liikuttelee sitäkin nyt kanssa, niin ei sitä tiedä jos Broncallakin pääsisi vielä koulukisoihin!