Aluevalmennus

Ypäjältä kotiuduttu hengissä kotia. Todella pitkästä aikaa olen ihan äärettömän tyytyväinen tähän reissuun, missään välissä ei tullut kiire ja kaikki sujui sulavasti.

Lauantaina tehtiin avoja ja keskityttiin siirtymisiin, kulmiin ja laukanvaihtoihin. Riku oli alkuun ihan ok, mutta laukkojen jälkeen sillä napsahti ja sitten se oli Anun sanoin "liian eloisa" lopputunnin. Taitaa olla pojalla vähän kevättä rinnassa.

Sunnuntaina sitten lähdin maastoon köpöttelemänä n. 40min ennen valmennuksen alkua, että tulee tehtyä kunnon alkuverkat ja hevosen saa rentoon mielentilaan. Käytiin vähän kiipeilemässä ja mentiin valjakoiden kärrynjälkiä seuraillen teillä. Otettiin siinä pieni rento ravipätkäkin, mutta kun siirryttiin takaisin käyntiin ja pysähdyin hetkeksi pitkän suoran loppuun lyhentämään jalustinhihnoja niin kuulin takaa vaan kavioiden kopsetta ja yhtäkkiä Riku hyppäs pystyyn ja lähti sellasta paniikkiloikkalaukkaa eteenpäin. Kun sain ohjat takas käteen ja hevosen vähän hiljentämään vauhtia niin takaa pyyhältää ohi kaksi ravuria täyttä hiittivauhtia ja ohjastajat mulkoilee mua vihasesti. Riku oli aivan sekasin, mikä oli oikeasti todella outoa, koska Riku ei meillä ollessaan ikinä ole säikähtänyt mitään. Meni vaikka kuinka kauan että sain sen kävelemään rauhassa ja raasu säikkyi sitten koko ajan kaikkea; puita, kiviä, muita hevosia ja ihmisiä. Äitikin oli ehtinyt jo huolestua kun en pystynyt vastaamaan puhelimeen kun Riku vaan täpisi ja tunnillekkin olis pitänyt jo ilmestyä. Käveltiin kuitenkin niin kauan että Riku rauhoittui ja sitten kun päästiin vanhalle maneesille se oli jo taas ihan rento.

En voi kun ihmetellä tuota noiden ravurien toimintaa, kun Ypäjällä ei IKINÄ ole käynyt vastaavaa, kaikki on aina ystävällisesti ohittaneet rauhassa ja varoittaneet jos tulevat takaa. Tai jos näkevät että hevonen on epävarma kärryjen läheisyydessä (Matin kanssa useinkin käynyt) niin pysähtyvät ja odottelevat että pääsee sen säikkyvän otuksen kanssa ohi.

Mutta kuitenkin, tunnilla tehtiin taas avoja ravissa ja laukassa, voltteja ja vaihtoja. Riku sai todella paljon kehuja, eikä ihan syyttä. Se meni koko tunnin niin hienossa peräänannossa ja oli niin avuilla, että ratsastus tuntui varsin helpolta! Raviavotkin sujui jotenkin todella helposti ja tahdikkaasti, laukassa tahti ei tainnut rikkoontua kertaakaan. En ikinä ole saanut Rikua ratsastettua niin hyvin avuille, että loppuraveissa tehtiin täysin pitkin ohjin volttikahdeksikkoa, jossa suunnanmuutokset olisi sujuneet yhtä vaivattomasti ja niin että hevonen oikeasti ja täysin rehellisesti taipuu ja vaihtaa asetuksen. Ihan mieletön tunne! Anukin kehui herraa erityisen paljon ja kotiläksyiksi saatiin ratojen osien harjoittelua. Jäin siis todella hyvä fiilis valmennuksesta, vaikka se verryttely ei niin rennosti sujunut kuin piti.

 Ainiin, tuossa viikolla kokeiltiin Jonnan kanssa mitä Amatsoni sanoo kävelykoneesta ja lykättiin se Rikun seuraksi sinne. Eipä tuo mitään sanonut, siellä se käveli niinkun vanha tekijä! Kyllä nuo täykkärit vaan aina välillä on kummallisia. 

Hyvä vire

Nyt on ollu niin mahtava opiskeluinto päällä, että oon lähes tauotta laskenu kemiaa ja fysiikkaa kaikki päivät. Rupeaa tuntumaan melko helpolta ja ihmettelen miten ihmeessä muka oon ollu sitä mieltä että fysiikka on vaikiaa?

Mutta asiasta saippuakuplaan. Matin kanssa siis oli keksiviikkona valmennus ja jo pari päivää ennen valmennusta aloin jännittää hirveästi, koska Matti ei oo ollut yksin kopissa yli vuoteen. Mattihan on niin ihana lastattava, että se kyllä menee sisään, mutta ryntää samantien pois ja jos se ei ehdi niin saa ihan täyden paniikkikohtauksen ja meinaa hajottaa koko kopin. Kopin ollessa liikkeessä se on ihan rauhassa, mutta paniikki alkaa aina kun koppi on paikallaan. Therefore se on matkustanut vuoden vain ja ainoastaan niin että Riku on myös kopissa (ja kerran Bronca).

Meinasin keskiviikkona vielä perua valmennuksen, kun hirvitti se ajatus Matin lastauksesta, viimeks kun sen sinne koppiin yritti saada ilman Rikua niin hyvä kun on kaikki raajat tallella, vaikka ranne venähtikin pahasti. Värväsin Jonnan kuitenkin auttamaan, koska sen nyt tietää etten yksin olisi pärjännyt.

Kun tuli aika mennä itse asiaan ja saada ponipoika koppiin, niin laitoin Jonnan taluttamaan Matin sisälle ja itse olin liinan kanssa valmiina antamaan työntöapua ja vetämään nopeasti kaikki mahdolliset takapuomit kiinni.

No kuten Matti on nyt tässä viimeaikoina melko paljon tehnyt, niin se meni ja taas yllätti meidän aivan täysin. Se käveli suoraan koppiin, seisoi rauhallisesti kun laitoin väliseinän paikalleen, takapuomin kiinni ja nostin lastaussillan. Siinä se vaan seistä töpötti ja näytti vähän hämmentyneeltä kun Riku ei tullutkaan mukaan. Kun etuluukkukin laitettiin kiinni niin vähän alkoi tepastamaan, mutta ei niin pahasti kun aina ennen. Melko lievää teputusta itseasiassa.

Se myös matkusti niin rauhassa että piti välillä peileistä kurkistaa, että koppi on vielä mukana. Perillä se odotti kiltisti kopissa ja lähti peruuttamaan vasta kun Jonna pyysi, eikä rynninyt ulos ennenkuin takapuomi edes saadaan auki. Mikähän tuota ruunaa riivaa?

Tunnilla tehtiin taas puomiharjoituksia, jotka oli aikalailla samanlaisia kuin viime kerralla, eli en siis sen enempää lähde harjoitusta kuvaamaan, mutta ai että kun olin Matista ylpeä! Ensimmäistä kertaa ikinä, se EI kiukutellut kertaakaan, vaan lyhensi ja pidensi laukkaa niin että Juttakin kehui, että tuosta ponistahan löytyy säätövaraa vaikka kuinka kun se vaan haluaa kuunnella. Matti oli myös aivan järjettömän rento ja laukat pysyivät oikeina, ristilaukoista ja vääristä laukoista saatiin vaihdettua oikea laukka ihan jo suoraan, siirtymättä raviin välissä. Ylihieno ruunimus!

Tallilta lähdettäessä Matti kerran peruutti alas lastaussillan puolesta välistä, mutta toisella kerralla meni sitten taas aivan muitta mutkitta sisään ja seisoi rauhassa kopissa. Kummallinen otus.

Pakko lisätä Sepestä kuva, kun se on niin luttana

Muuten sitten ollaan menty melko kevyesti. Tänään Matti sai vapaapäivän ja Rikun kanssa mentiin kentälle tekemään vähän käynnissä töitä. Yritän Rikun kanssa tehdä mahdollisimman säännöllisesti (pyrin kerta viikkoon) menemään yhden ratsastuskerran pelkkää käyntiä. Meillä kun tuo kävely aiheuttaa niin hirveästi ongelmia, niin tämän avulla ollaan vähän saatu herra Ori malttamaan ja uskomaan, että käynnissäkin voi tehdä töitä. Ja tänään siis mentiin hangessa - viimeyönä satoi paljon lunta, jee - käynti-pysähdy-käynti siirtymisiä niin kauan että se sujui kumpaankin suuntaan kevyillä avuilla, toisinsanoen pelkällä istunnalla ja niin että hevonen pysyy tuntumalla. Riku aina välillä vasemmassa kierroksessa katoaa ulko-ohjan tuelta pyäshdyksissä, niin saatiin tehdä vähän enemmän töitä että sain sen pysymään tuella ja kuuntelemaan pidätettä ilman että se kääntää pään ulospäin. Mutta onnistuttiin ja sen jälkeen lopetettiin, kun tuli yksi oikein ekstrahyvä pysähdys.

Huomenna sitten taas ääsjoelle viettämään vähän tyttöjen kanssa iltaa ja sunnuntaina tehdään äidin kanssa roolienvaihto, kun menen äidille kisoihin hevosenhoitajaksi. Kaikki pitää äidille peukut pystyssä kisoja varten, ne kun ei Paten kanssa ole kisoissa käyneet pitkään aikaan!

Loppuun vielä muutama kuva rakkaasta "pikku" Nipasta

Nipsu 7kk ja äiti 160cm :D

Lahopää

Hupsista, kirjoittelu on vähän jäänyt, mutta se on vain sen takia että tein äkkipäätöksen raahautua Seinäjoki-cityyn viikonlopuksi.

Koko viime viikon liikuttelin Rikua aika ahkerasti, ennakoiden valmennusta ja yrittäen minimoida kaiken mahdollisen ylimääräisen virran. Torstaina pääsi kuitenkin "helpolla" eli käytiin katsastamassa maastot ja käveltiin ja ravailtiin n. 45min jonka jälkeen kyllä lykkäsin poitsun vielä kävelykoneeseen siksi aikaa kun liikutin Matin. Oli niin hieno ilma, että Matin kanssa tehtiin kentällä lähinnä siirtymisiä. Tai siis YRITETTIIN tehdä. Matti oli sitä mieltä, että hangessa se on liika vaikeeta ja lisäksi se Riku kävelykoneessa oli hämmentävä ja sitä piti kytätä koko ajan, niin se meni semmoiseksi pieneksi rodeoksi.

Perjantaina sitten tallilla taas Riku koneeseen n. 40min ennen kun piti lähteä. Sillä aikaa sai rauhassa pakata kamat autoon ja harjata Matin. Sitten lastattiin pojat koppiin ja suunnattiin valmennukseen. Ekana vuorossa oli Riku, joka käyttäytyi taas aivan normaalisti! Ei välittänyt muista hevositsta, eikä pöllöillyt. Tehtiin ensin taivutuksenvaihtoa avosta vastasulkuun uralla ravissa ja olin niin ylpeä meidän oripojasta. Se on tuntunut kamalan jäykältä, mutta tunnilla se parin kerran jälkeen taas taipui kuin kuminauha! Ihan mielettömän tasaisesti ja tahdissa saatiin vaihdettua taivutusta, ilman minkäänlaisia kiukutteluita.
Laukkatyöskentelyssä mentiin vastalaukkaa ja siinä tavallaan sitä vastasulkutaivutusta (taivutettiin siis oikeaan suuntaan, mutta niin että etupää uran sisäpuolella ja takapää uralla) ja näin sitten kulman läpi ja siirtyminen käyntiin. Poitsu taas aivan alusta asti meni niin kevyillä avuilla, että melkein hämmennyin kun tuntui taas harjoitus, joka aiemmin on meille ollut hankala, sujui niin mahtavan helposti. Ensimmäinen ongelma itseasiassa tuli vasta kun lopetettiin taivuttelu ja piti tehdä vastalaukasta pitkällä sivulla vaihto oikeaan laukkaan. Riku kun tarjosi vain sitä taivutusta, niin se ei meinannut parilla ekalla yrityksellä suoristua kunnolla ja Rikuhan ei vaihda, ellei se ole suora ja täysin avuilla. Vaihdot tuli siis auttamatta myöhässä. Kuitenkin kun herra taas hoksasi, ettei enää taivutella niin sitten rupesi ne vaihdotkin onnistumaan oikeassa pisteessä.

Matin valmennuksessa tehtiin taas puomien kanssa töitä. Käytössä oli koko maneesi ja puomeja oli niin että toisessa päässä pitkää sivua kolme ravipuomia ja toisessa kolme laukkapuomia. Tätä pitkää suoraa linjaa tultiin sitten monin eri tavoin; ensin ravissa laukkapuomeilla isoa ravia ja sitten kokoaminen ja lyhyessä ravissa ravipuomit. Sitten sama toisin päin. Sitten tultiin niin, että piti ravata hitaassa ravissa ravipuomit, siirtyä heti käyntiin ja nostaa oikea laukka ja laukassa sitten laukkapuomit. Kolmas oli tuo sama toisinpäin niin, että ensin piti tulla reippaassa laukassa laukkapuomit ja sitten siirtyä lyhyeeseen raviin ennen ravipuomeja. Arvatkaapa kuinka vaikeaa oli saada vähän innokas täykkäri stoppaamaan kun edessä on vielä ylitettävää? Viimeisenä tultiin vielä ravipuomien tilalla pieni ristikko ja sen jälkeen taas laukkapuomit.

Matti oli todella todella hyvä tunnilla! Se ei ole nähnyt puomeja, saati sitten estettä varmaan kuukauteen niin se oli ehkä lievästi ilmaistuna innoissaan. Vauhtia piisasi niin paljon, että pelottavaa lämpöpuhallintakaan ei enää ollut aikaa tuijottaa. Ruuna kuunteli todella hyvin pidättäviä apuja, sekä sitten niitä eteenpäin ajavia.

Kaikki draama puuttui ja valmennus sujui liian helposti. Kuitenkin mulla oli vähän kiire, kun junaan olisi pitänyt ehtiä niin yritin mahdollisimman pikaisesti heittää tavarat ja hevoset kyytiin ja lähteä ajamaan. Ylöjärveltä kun lähdetään, oikaistaan yleensä yhden huoltoaseman pihan kautta, mutta koska siinä on pieni ylämäki isolle tielle ja se on liukas talvella, en halunnut ottaa riskiä että jäädään jumiin niin ajattelin mennä suoraan ja kiertää Teivon kautta. Eli siis tarkoitus oli mennä suoraan, sen sijaan että olisi siitä T-risteyksestä kääntynyt vasemmalle. Mainittakoon vielä, että tuo risteys siis sijaitsee ylämäessä, sillan päällä, eli molemmilla puolilla teitä on kaiteet ja todella syvät ojat.

Oltiin juuri hyvässä vauhdissa, kun sieltä nesteen pihasta meidän eteen lähtee joku neropatti, hyvä kun ei pellille tullut. Eli oli pakko iskeä jarru pohjaan ettei tule kolaria. Mutta koska nyt oltiin siinä ylämäessä niin eihän meidän auto jaksanut enää vetää koppia siitä kahden hevosen kanssa liikkeelle! Arvatkaa vain kuinka siinä vaiheessa jo otti päähän ja jos olisin ehtinyt katsoa sen eteen kiilaavan auton rekkarin niin varmaan olisin mennyt lankoja pitkin perään. Oltiin niin lähellä sitä kaidetta, etten voinut kääntää autoa yhtään, joten kun peruutin koppi meni linkkuun ja siinähän sitten oltiin koppi poikittain tiellä ja auto ei liiku mihinkään.

Onneks takaa tuli muutama hevosihminen, niin saatiin otettua hevoset pois kopista (luojan kiitos etupurkumahdollisuudesta kopissa!), auto irti kopista ja vähän kauemmas, sekä sitten erään paikalle osuneen miehen kanssa käsivoimin kiskoa koppi suoraksi tielle. Sitten uudestaan auto kiinni koppiin ja kokeiltiin sitten lähteä liikkeelle sen kanssa. Ei lähtenyt, piti vähän työntää että se lähti liikkeelle ja ajoin sitten ihan reippaasti mäen päälle ja vähän alamäkeen ja sitten vasta uskasi hevoset pakata takaisin kyytiin. Sanomattakin selvää, että junaan en sitten enää ehtinyt, mutta iso iso kiitos kaikille jotka jäi auttamaan!

Tallille päästiin sitten ihan ongelmitta ja hepat oli iloisia kun pääsi syömään iltaruokia, vaikkakin vähän myöhässä. Lähdin sitten yöjunalla Seinäjoelle.

Tällä sitten ollaan edelleen, tänään olisi tarkoitus lähteä takaisin Tampereellepäin. Lauantaina olin äidin hevosenhoitajana, kun se oli valmennuksessta ja Patekin meni hienosti! Enpä muista koska Pate olisi käyttäytynyt niin nätisti kodin ulkopuolella. Jännä nähdä, kun sekin on melko hieno otus, vaikka se ei ihan sellaista kuvaa itsestään aina annakkaan.

Ja voi että mun pikku-Nipa on kasvanut! Se on varmaan jo jonkun 150cm korkea ja ikää vasta 7kk ja se on KOMEA. Pitää muistaa ottaa siitä kuvia, kun se on vaan niin tajuttoman kaunis pikkuhevonen. Sekä kiltti, äiti on hyvin kouluttanut sitä, kävelee niin hienosti narussa ja kuulemma sillä on pari kertaa loimikin ollut kylmemmillä säillä jo päällä :D

Eilen pääsin sitten pitkästä aikaa suokin kyytiin, kun meillä on hoidossa täällä sellanen suokkiruuna, jonka omistaja sitten pyysi jos läpiratsastaisin sitä vähän ja minä tietty heti innoissaan, että tottakai kun tarjoutuu mahdollisuus mennä erilaisella hevosella niin het menossa. Enpä oo ennen menny suokilla, joka olis kevyt suusta ja yhteistyöhaluinen. Tuli kamalasti mieleen Bronca sillon kun se tuli, aika oli samanlainen kaveri.

Tänään sain tehdä aamutallin taas ja vähän innostuin. Siivosin taas vähän perusteellisemmin sitten tallissa ja järjestelin tavaroita, kun se pelkkä karsinoiden siivoaminen ja lakaisu ei riittänyt :D

Onneksi kuitenkin tänään pääsee kotiin, koska on jo omien poikien selkään ikävä!

Kerrankin ihana talvipäivä!

Voi että mä tykkään tälläsistä talvipäivistä, kun on aurinkoista ja pakkasta alle 10°C. Naama ei jäädy ja kaikki on kivaa. Tällästä talvella pitäis aina olla!

Tallilla oli pientä kriisiä, kun siellä oli joku sulake menny jostain niin valoja oli melko rajoitetusti sisällä, mutta onneks on aurinko. Ajattelin mennä Rikun kanssa kentälle pyörimään, kun eilen oli vapaapäivä ja kuka nyt haluaisi tälläisellä säällä mennä maneesiin pyörimään? No okei, olisin mennyt mutta ajattelin ettei kuitenkaan mennä rankasti vapaapäivän jälkeen, niin käytetään kaunis ilma hyväksi. Ties koska taas tulee kissantappopakkaset.

Riku oli alkuun.. pässi? Se olis vaan juossu selkä notkolla pää ylhäällä ja loikkinu kummallisesti, aina kun yritti taivuttaa johonkin suuntaan. Pidätteet ei menneet ollenkaan läpi, joten jo alku"käyntien" aikana päätin, että tänään on siis siirtymispäivä. Mahdollisimman pitkässä muodossa tietysti. Vielä oman pienen vaikeusasteen tekee se että kenttää ei ole aurattu, eli siellä on semmoinen kiva pikkuhanki, eli saatiin todellakin hyöty irti tästä treenistä!

Ekaks tehtiin ihan vaan ravi-käynti-pysähdys-peruutus-ravi siirtymisiä, että saatiin kunnolla pidätteet ja taivutukset läpi (tehtiin siis isolla ympyrällä). Hetken aikaa meni, että herra alkoi kuunnella, mutta ei tarvinnut kauaa rääkätä tuota inhokkisarjaa, vaan heti kun alkoi kuunnella siirryttiin tekemään laukka-ravi-laukka siirtymisiä niin että pikkuhiljaa tehtiin tätä niin että tultiin 4 askelta laukkaa, 4 askelta ravia ja neljä askelta laukkaa jne.. Kun nämä sujui niin hienosti vasempaan kierrokseen, niin päätin että nyt lopetetaan tähän ja mentiin sitten vaan eteenalas loppuravit ja käveltiin muutama kierros. Herra oli vähän hämmentynyt, kun lopettettiin niin lyhyeen, mutta kun noita pieniä tottelevaisuusongelmia on ratsastaessa ollut, niin ajattelin palkita, kun kerrankin käyttäytyi ihan asiallisesti pitkästä aikaa. Lopuksi käytiin vielä maastakäsin kävelemässä muutama kierros pitkin talliympäristöä ja sitten Riku sai onnellisena mennä syömään päiväheiniään.

Pitää ruveta vissiin ratsastaessa käyttämään takasissakin putseja, kun Riku oli polkaissut itseään toisen takajalan ruununrajaan kentällä mennessä. Ja pitää saada joku kuvaamaan pitkästä aikaa, tympii itseäkin tälläinen kuvaton kirjoittelu!

Mutta hyvää päivänjatkoa kaikille, meikäläinen menee viettämään loppupäivän koulussa!

Onni on vaihtoehtoiset tavat liikuttaa hevonen.

Eilen ajattelin olon olevan sen verran parempi, että voisin ratsastaa pojat. Tietysti oli aivan jäätävä pakkanen, maneesissa oli molemmat lämpöpuhaltimet päällä ja silti meinasin olla aivan syväjäässä. Tosin Rikun kanssa siellä pyörittiin se kaksi tuntia ja keskityttiin pelkästään isolla pääty-ympyrällä siihen että se menee rennosti pitkässä muodossa, sekä käynnissä, ravissa että laukassa. Herrassahan oli aavistuksen virtaa, kun oon ollut kipeänä ja se oli 4 päivää liikuttamatta ja toissapäivänä mentiin kentällä ehkä 20min ku oli niin kylmä.

Riku oli siis aavistuksen virtaisa ja se ilmeni sillä että se huusi joka välissä ja yritti hyppiä ja loikkia joka suuntaan, eikä meinannut millään malttaa mennä rauhassa. Tunnin jälkeen antoi jo melko hyvin periksi, mutta en ollut ihan tyytyväinen, niin jatkettiin niin kauan että olin! Kyllä se lopuksi meni todella hienosti laukkaakin nenä maata viistäen ja oli karsinassakin oikein tyytyväisen oloinen kun oli saanut tehdä kunnolla töitä.

Matin kanssa en sitten viitsinyt kovin kauaa mennä, kun sen selkä oli niin kipeä, että kun satulaa laittoi selkään oikein väisti alta. Kevyesti vähän ravattiin ja laukattiin maneesissa (siis tämä mun pieni säikky prinsessani ei sanonut MITÄÄN niistä huutavista puhaltimista!). Matin heitin vielä sitten ratsastuksen lopuksi seisomaan solariumiin kahdeksaksi minuutiksi, kätevää kun saa heittää hevosen siihen ja viedä tavarat rauhassa paikalleen samalla ja kun olet valmis, hevonenkin on grillattu. Kun nyt on näin kylmä ja Matti meinaa olla jumissa, niin ajattelin että sillä varmaan on tuota talliloimea pakko pitää päällä, vaikka tallissa ollaan plussan puolella. Olen yrittänyt vältellä turhaa loimitusta, koska Matilla hiertyy lavat herkästi, mutta pakko taas luovuttaa ja pitää sitä loimea päällä.

Tänään oma olo heitti jotenkin huonommaksi ja aamun vietin halaillen posliinikuningasta, niin jätin valmennukset väliin, mutta ajattelin ettei noita nyt voi jättää huomioimatta. Riku kun on kokenut konkari kävelykoneiden kanssa, niin en epäröinyt hetkeäkään heittää sitä kävelemään sinne 45:ksi minuutiksi. Samalla sitten hoidin Matin haavat (se yksi etujalan haava ei sitten meinaa millään mennä umpeen!) ja Matti kauhisteli kävelymatolla kävelevää hevosta. Raukka tuijotti kauhuissaan, kun toinen lompsii menemään :D

Selkää ruuna ei enää arkonut niin pahasti, mutta jonkin verran niin hieroin sitä hetken ja heitin taas loimi päällä karsinaan. Pitää joku päivä kokeilla mitähän tuo sanoisi kävelykoneesta. En tiedä onko sitä Ruotsissa sellasessa koskaan käytetty, epäilen että on, mutta kun en ole varma niin tahdon apulaisen, jonka kanssa voi tuon Rikun seuraksi sinne heittää. Olipas sekava lause!

Riku sai vielä seistä solariumissa hetken kun kävelykoneesta sen kävin noukkimassa ja voi että se nautti siitä! Oli niin tyytyväisen näkönen otus, kun sai oikein paljon huomiota.

Ihanaa kun ei tarvi jättää liikuttamatta, kun ei itse siihen kykene!

Mä opin ihan liian hyvälle tuolla tallilla...

Elämäni nainen.

Bronca VII - tutummin Bronca, Ronkeli, Prinsessa, on kyllä ehdottomasti minulle SE hevonen, jonka kanssa koettiin kaikki ja luotiin sellainen ystävyysside ettei tosikaan. Vaikka Riku onkin myös hyvin tärkeä, se valitettavasti jää Broncalle joissain asioissa kakkoseksi (mutta se ei tokikaan tee siitä huonoa, harvoin löytää elämässään montaa sellasta elukkaa jota rakastaa koko sydämestään).
 

Kaikki alkoi kun muutimme isolle maatilalle ja aloimme etsiä toista ratsua Rölli ponin seuraksi, että päästään äidin kanssa yhdessä maastoilemaan. Jotain kautta sitten äiti alkoi tutkia PRE:itä myyvää sivustoa ja hoksasi, että hei nämähän ei olekkaan niin hintavia! Bronca oli alusta asti sellainen josta äiti sanoi, että tuommonen kiva harrastetamma maastoiluun ja se oli päätetty sitten että jos videolla näyttää hyvältä otetaan se. No siinähän kävi niin, että äiti ihastui myös ihanaan komistusoriin Pateen ja koska se nyt on selvää, että sen oli pakko saada se, niin ostettiin molemmat. Pelkkien kuvien ja videoiden perusteella. Ollaan fiksuja hevosenostajia! 

Syyskuussa 2006 pihaan kaartoi sitten hevosrekka ja kyydistä paljastui liiiiiihava ja äärettömän suloinen valkoinen tamma ja hieno ori. Samana iltana käytiin vielä kävelemässä hiittitiellä vähän ja Bronca vaan täpytti eteenpäin, eikä olis malttanut kävellä. Se kuulemma oli ennen vain jonkin pienen tytön maastoratsuna, ts. saanut aina mennä vaan lujaa. 

Sileällä Bronca oli aivan susi, turta suusta, herkkä pohkeista, halusi vain juosta kovaa, eikä osannut mitään. Siis mitään, laukannostot oli jotain niin hankalaa että huhhuh. Maastossa vaan täpistiin ja poikitettiin ja klonksutettiin suuta. Olin kisannut Röllin kanssa esteitä ja olin omasta mielestäni täysin esteratsastaja, mutta kun Broncalla ei voinut hypätä, koska se ei osannut, en nähnyt sen ratsastsamisessa mitään järkeä. En halunnut täpisevää harrastehevosta vaan estehevosen. Sileällä työskentely oli mielestäni aivan turhaa ja tylsääkin vielä. Pari vuotta kitkutin, pikkuhiljaa hypittiin 40-50cm esteitä silloinätällöin. Bronca oli niin kuuma ja hankala ettei se ollut kivaa. Ainoa mistä pidin sen kanssa, oli maastossa täysiä laukkaaminen toisen kanssa kilpaa. Siihen asti kunnes piti pysähtyä, se ei nimittäin ihan helpolla onnistunut. Mutta voitettiin aina ja kaikki, isoista pieniin. Bronca oli nopein hevonen millä ikinä olin ratsastanut ja todella kilpailuhenkinen. Se ei päästänyt ketään ohi ja jos joku oli kahta metriä lähempänä Bronca jostain repi vielä enemmän vauhtia pieniin jalkoihinsa. 

Ensimmäiset kaksi vuotta meni tapellessa. Inhosin Broncalla ratsastusta, se oli vaikea, eikä kuunnellut, saatikaan oppinut mitään. Itse en ollut yhtään sen parempi, olin melko jääräpäinen teini ja jossain vaiheessa kaikki meni niin pahasti pieleen, että halusin lopettaa koko harrastuksen. Meidän kemiat eivät vaan kohdanneet ollenkaan. Kaksi kuukautta olin ratsastamatta, en tehnyt mitään muuta kuin autoin aamu- ja iltatallien tekemisen kanssa. Mutta hevoskärpänen on juurtunut niin syvälle, etten voinut olla pois hevosen selästä kauemmin. Kun seuraavan kerran kiipesin Broncan selkään jokin oli muuttunut. Se antoi periksi ja kuunteli. Minäkin olin rauhallisempi. En tiedä oliko se omasta asennemuutoksesta kiinni, en enää yrittänyt tehdä Broncasta täydellistä, vaan aloin vaan harrastaa. Siitä alkaen kaikki tuntui menevän täydellisesti. Bronca kehittyi huimaa vauhtia ja mitä enemmän se oppi uutta, sitä enemmän innostuin kouluratsastuksesta. Hyppäsimme edelleen, koska Bronca osoitti melkoista lahjakkuutta esteiden ylityksessä, mutta en koskaan saanut enää esteistä sitä tunnetta, kuin kentällä jotain tehtävää tehdessä. Se, että sain sen hevosen jota olin pari viimeistä vuotta vihannut tekemään kentällä täysin ilman varusteita liikkeitä vaativan B:n tason liikkeisiin asti, oli jotain aivan mieletöntä. 

Seuranmestaruuspronssia vuonna 2007

Aloitimme kisaamisen kouluratsastuksessa ja joka kisoista vietiin kotiin ruusuke. Saimme myös jonain vuonna seuramme mestaruuspronssia junioreissa. Pikkuhiljaa lähdimme myös kisaamaan esteitä. Bronca oli sellainen, että se ei mennyt yli, ellet itse ole varma ja koska Rölli oli aina mennyt kaikesta yli, olin vähän epävarma Broncalla hypätessä ja se usein menikin ohi tai kielsi. 70cm tasolta saatiin muutamia nollatuloksia, mutta 80cm ei ehditty montaa kertaa mennä ja niistäkin paras kai 12:lla virhepisteellä. Kotona kaikessa rauhassa hypättiin kuitenkin 110cm tehtäviä ihan kevyesti. Kisoissa vaan jännitti kamalasti. 

Aloin pitää Broncan haastavuutta sen parhaana ominaisuutena ja rakastin sitä kun se oli niin vaikea ja prinsessamainen. Broncalla tehtiin varsa siinä välissä, kun en vielä oikein tykännyt siitä, mutta valitettavasti se varsa menehtyi 3,5 kuukaden ikäisenä suolikierteeseen. Rocco oli maailman iloisin ja sympaattisin varsa mitä olen nähnyt ja siinä oli todella paljon sellaisia piirteitä mitä Rikussa on. Edelleenkin harmittaa ja surettaa menettää niin hieno varsa. Sen jälkeen Broncalla ei enää yritetty varsaa kun päätettiin aloittaa kisaaminen. 

Kaikki tämä tapahtui vuodessa, oltiin päästy pitkälle todella lyhyessä ajassa, mutta ilmeisesti meitä ei oltu tarkoitettu yhdessä kisaradoille. Eräissä alue-estekisoissa Pietarsaaressa alkuvuodesta 2009, Bronca tuntui alkuverryttelyssä oudolta. Se tuntui ontuvan vähän alkuraveissa, mutta kuitenkin lopetti hetken päästä. Verkkahypyt sujuivat ilman ongelmia, mutta radalla se ei suostunut menemään ensimmäisen esteen yli millään. Se oli todella outoa  ja seuraavana päivänä se jo ontui selvästi. Ei auttanut kuin viedä se eläinlääkärille, vain todetaksemme että hankoside on rikki. Siellä kuulemma näkyi jotain vanhaa jännevammaa, josta me ei tiedetty ja jalka ei sitten enää kestänyt rankempaa treeniä. Bronca meni ratsastuskieltoon. Meni hetken aikaa, kun mietin mitä haluan tehdä ja niin sitten meille tuli Riku, koska halusin jatkaa kilpailemista. Bronca sai vain olla ensimmäisen vuoden, kun jalkaa paranneltiin. Sittemmin opetin sen kärryjen eteen, koska kärryt eivät varanneet niin paljon painoa suoraan jaloille, niin jalka kesti sellaisen liikutuksen. Kärryteltiin pitkän aikaa, kunnes kärryt ja silat lähtivät opetukseen menvän varsan mukana. Pikkuhiljaa ratsateltiin hiljaa ja rauhallisesti, ei kuitenkaan mitään rankkaa. Jossain välissä liikutus jäi, kun Mattikin oli mukana kuvioissa ja aika ei riittänyt kolmelle hevoselle. Bronca jäi ilman liikutusta. Huomiota se kyllä sai aina, harjailin ja vain silittelin sitä pitkiä aikoja.

Minun oli myös pakko hakea se tarhasta, koska siitä tuli jossain välissä niin nirso, ettei muut saaneet sitä tarhasta kiinni. En koskaan taluttanut Broncaa narusta, tai riimussa, se seurasi minua irti joka paikkaan. Kotona menin myös paljon ilman varusteita ja jalkavamman jälkeen lähes aina jos menin selkään niin en käyttänyt varusteita. 

Nyt kun jalkavammasta on neljä vuotta aikaa, Bronca kestää pientä kevyttä liikutusta kovalla alustalla, mutta esteitä se ei enää koskaan hypi ja maastoon päästään laukkaamaan harvoin, mutta se tulee aina olemaan meillä, koska en voi luopua jostain niin rakkaasta.

Lopuksi vielä todella lyhyt videopätkä Broncasta. Suurinosa videoista missä mennään koulua/ilman varusteita on kadonneet kuin tuhka tuuleen, joten tässä pätkässä lähinnä kuvia ja videoita parista ensimmäisestä estevalmennuksista ja jotain pätkiä ensimmäiseltä talvelta.