Matin tarina

Tajusin tässä justiin, että tämä mun ah niin rakas ruunanmussukkani tuuppaa jäämään vähän aina sivuosaan. Aina myös hoen, että sen tulo meille oli vahinko ja hankala ja sen kanssa on sattunut ja tapahtunut, mutta en sitten koskaan ole kertonut MIKSI se on meillä ja mitä kaikkea on tapahtunut.

Joten tänään on Matin päivä loistaa!

Elikkäs, vähän sen jälkeen kun Riku oli tullut Suomeen (vai oliko jo ennen, äiti hei en muista?) mun pikkuveljelle, jolla on dysfasia, alettiin etsiä terapiaratsua. Velipoika on pienestä asti tykännyt hevosista, mutta tippui pienenä meidän Candy-ponin selästä ja mursi kätensä ja aloi pelätä hevosia. Muutamia kertoja ratsasteli Tipalla ja Röllillä, mutta sitten oli pitkään taukoa. Nykyään innolla auttelee tallihommissa ja uskaltaa talutella hevosia, mutta ei selkään ole uskaltanut enää (syy selviää pian). 

Eli siis veljelle etsittiin terapiahevosta. Käytiin katsomassa pientä SWB:ksi väitetty ruunaa Beethovenia. Kuten sukupostista käy ilmi sukua ei tunneta, meille uskoteltiin muuta. Kun löydettiin tallille ja alettiin etsiä hevosta, niin sieltä se löytyi kentältä ratsastaja selässään. Tämä jo vähän epäilytti, kun oltais haluttu nähdä millainen on varustaessa sun muuta. No kokeiltiin äidin kanssa molemmat sitten tätä. Laiska, ei liikkunut kunnolla eteen ja tavallaan "hidas". Aateltiin, että jes tässä tämmönen hyvä tasainen hevonen, jonka selässä Emppu ei varmasti pelkäisi! Tallissa varusteita pois otettaessa nuokkui ja oli kovin rauhallisen oloinen ja päätettiin sitten ottaa se mukaan. Lastauksessakin oli muistaakseni jotain pientä ongelmaa? 

 

Noh, itse en ollut paikalla silloin, mutta kun Emppu ekan kerran nouse Beethovenin selkään, se hyppäsi pystyyn. Muutenkin Emppua pelotti ja tämän jälkeen on ollut aivan kauhuissaan aina kun hevosen selkään on yritetty. Aluksi ajattelin jos se on vaan uudesta paikasta johtuvaa, mutta ei. Se hevonen oli aivan kamala. Se pukitteli, hyppi pystyyn, ryösti ja pukitteli. Sitten kävikin niin, että se olin minä joka sillä ratsasteli, kun ei Emppua sinne voinut päästää. Meillä yleensä kaikki sekopäisimmätkin tapaukset on rauhoittunut ajan myötä, mutta tälle ei vaan tullut loppua. Sitten alettiin epäillä, että se oli rauhoitettu koeratsastuksen ajaksi, tai vain ajettu niin piippuun, kun se tosiaan oli vähän hikinen kun ratsastaja selässä oli kentällä.

Toki yritettiin heti kun tää pystyynhyppy oli tapahtunut perua kauppa, mutta kas kummaa kun myyjä ei suostunut ottaa ruunaa takaisin, vaikka me oltais se vallan mainiosti omalla kustannuksella viety takasin! Se ei ollut ollenkaan helppo käsitellä missään tilanteessa, ratsastaessa kaikkein vähiten. En yleensä inhoa hevosia, mutta tästä jäi niin paha maku koko asiasta, että se sitten purkautui siinä, että minä ja äiti inhottiin Beethovenia. Kyllä siitä varmaan olis työn kanssa saanut kivan (ja käsittääkseni meiltä lähdettyään se meni jollekkin kilpahevoseksi?). Ratsastelun myötä kaikki pelleily väheni, mutta se ei edelleenkään mennyt terapiaratsusta, jonka selkään Empun olisi voinut laittaa. Ja koska kaupan purku ei onnistunut ja jostain saatiin selville, että kys. myyjän kanssa oli muillakin (olikohan ulosottomies?) kränää. Äiti kai muistaa, minä en. 

Lopulta kuitenkin sitten yritettiin myydä se pois tai vaihtaa se toiseen. Sitten äiti löysi täykkäriruunan, jolla oli kisattu esteitä, mutta oli sairastanut kaviokuumeen, joten sillä ei olisi pahasti hintaa. Myyjän kanssa juteltaessa kysyttiin mahdollisuudesta vaihtaa päittäin. Yhden kaverini kanssa pakattiin sitten Beethoven autoon ja lähdettiin ajamaan Seinäjoelta Etelä-Suomeen katsomaan sopisiko vaihdokit. 

Me oltiin ymmärretty sähköpostien vaihdossa, että kyseessä olisi hyväkuntoinen hevonen, joka on ihan hyvässä kunnossa ja valmis kisaamaan. Sillä vaan oli maastoiltu nyt, kun ei sopivaa ratsastajaa ollut löytynyt. Karsinasta loimen alta paljastui laiha ja lihakseton luikku, jolla oli ehkä kamalimman näköiset kaviot mitä oon nähnyt. Omistaja sanoi, kun alettiin harjaamaan, ettei se tykkää, että sen selkään kosketaan ja tosiaan. Ruuna tipahti metrin alemmas kun selkää vain hipaisi. Kovasti väitti, että ei ole jumissa tai kipeä, ei vaan tykkää kun selkään kosketaan. Katseeltaan se oli vähän epäluuloinen ja jotenkin surullisen näköinen. Varustuksen jälkeen omistaja juoksutti hevosta ensin kauan, koska ei uskaltanut mennä selkään ennen kun se on liikkunut ensin vähän. Kun pääsin selkään, en tiennyt uskallanko istua siellä, kun se oli niin lihakseton. Jäykkä kuin mikä, haluton liikkumaan ja haluttomasti hyppäsin sillä muutaman pienen esteen. Jokin siinä vaan sitten sytytti kun hevonen hyppäsi. Siinä tunsi, että tässä on kapasiteettia, tarvii vaan mielettömän työn, että sen saa esille.

En kauaa viitsinyt mennä, kun raukka oli niin raasu. Sitten mun piti ratsastaa ensin Beethovenilla ja omistaja kauhisteli kuinka uskallan mennä suoraan sinne selkään. Noh verryttelin normaalisti ja hyppäsin vähän jotain 80cm esteitä, että myyjä (hienosti vaihtelee nää termit) näkee miten se hyppää. Beethovenhan oli siis ihan ok hyppääjä, itte hyppelin sillä metriä, kun se meillä oli.

Kyllähän se oli sille myyjälle hyvä vaihtokauppa, hyväkuntoinen pieni kätevästi hyppäävä energinen ruuna vaihdossa luisevaan ja säikkyyn täykkäriin. Näin siis Matti tuli meille lokakuussa 2009, vaihdokkina, koska mun kävi sitä niin sääliksi ja mikä tahansa hevonen oli parempi kuin Beethoven. Empullehan hevonen ei sopinut, joten se tuli mulle projektiksi.

Noh, siinä sitten papereita tehdessä meille kerrottiin, kuinka Matti on helppo maastoillessa ja kengittäessä ja raspatessa ja kuljettaessa ja lastatessa. Voitte vain kuvitella sitten hämmennykseni, kun oltiin menossa lastaamaan, että mulle lyötiin käteen rauhottavaa pastaa "siltä varalta että se villiintyy". Noh, koppiinhan se ei mennyt ollenkaan, kun omistaja sitä yritti sinne pistää. Hetken aikaa siinä tapeltiin, kunnes ajattelin kokeilla itse ja sitten se saatiin jotenkin pitkän ajan kuluttua sinne koppiin. Matti alkoi heti kauhean tömistelyn ja teutaroimisen, joka kyllä loppui kun päästiin liikkeelle. 

Heh, muistan äidin melko järkyttyneen ilmeen, kun se näki minkänäkönen raato sieltä kopista otettiin ulos! Aatteli, että oon jonkun teurashevosen hakenut. 

Harmittaa, etten ottanut Matista alusta kuvia ollenkaan, se oli niin järkyttävän näkönen! Ensimmäiset kuvat on otettu kun se on ollu meillä jonkun 3kk ja saanut jo vähän läskiä luiden päälle.

En ensimmäiseen kuukauteen noussut selkään melkein ollenkaan, juoksutin vain, että saadaan edes vähän jotain liikuntaa, ennenkuin mennään selkään kiikkumaan. Joku video mulla on, kun ollaan ensimmäistä kertaa Ilmajoen maneesilla hyppäämässä ja se on viides kerta Matin selässä meillä ollessaan. Pitää yrittää se etsiä jostain, on se aika järkkyä katseltavaa. 

Pikkuhiljaa kuitenkin kohoteltiin kuntoa ja hypittiin pieniä, koska Matti pelkäsi kovasti hyppäämistä ja aristi jalkojaan (sillä oli vissiin kaviokuumeen alkuaikoina kivusta huolimatta hypitty, tai näin ymmärsin?). Aloitettiin tavallaan ihan alusta, mutta Matissa oli hypätessä sellaista rehellisyyttä, että vaikka se pelkäsi kaikkea muuta, se ei yhtäkään erityisestettä kytännyt. Kaikkea muuta kyllä. Voi luoja, tuota otusta en olisi ikinä kuvannut maastovarmaksi millään tavalla! Ensimmäinen kerta maastossa, niin oltiin ojassa kumossa kun yritettiin ravata ja Matti sekos. Muutenkin aina kun sen kanssa olin maastossa, niin oltiin milloin ojassa ja milloin poikittain auton edessä. Se ei liikkunut kuin metrin kerralla eteenpäin, täysillä kaks taaksepäin ja sitten hyppi pystyyn ja peruutti ojaan. 

Etenkin seurassa maastoilu oli vaarallista. Yksin pärjättiin jotenkuten, mutta eriyisen hyvin muistan kun oltiin isolla porukalla maastossa ja Matti sai slaagin jonon keskellä ja hypättiin todella ison ojan kautta pellolle, enkä saanut sitä sieltä pellolta pois, ennenkuin hyppäsin itse alas ja talutin. Silloin pitkästä aikaa pelotti hevosen selässä. Sen jälkeen ei enää maastoiltu ollenkaan muiden kanssa (korkeintaan lyhyitä lenkkejä Broncan kanssa) vaan pyrittiin menemään yksin maastossa. Matti pelkäsi kaikkea. Se oli aivan hysteerinen käytävällä harjatessa, ratsastaessa ja taluttaessa. Se oli niin epävarma, eikä luottanut kehenkään. Matin vanha vuokraaja löysi minut facebookista ja siinä jutellessa selvisi, että tämä on hypännyt Matilla 120cm rataa kotioloissa, eikä pojalta kapasiteetti lopu siihen, eli en ollut omissa aavistuksissani väärässä!

Sitten joskus talven aikana Matin ja Rikun tarhojen välillä olleesta aidasta katkesi tolpat (meillä kävi näin lähes kaikille tolpille kerralla, että katkesivan juuresta). Muistan kun äiti tuli luokseni ovela virne naamallaan ja sanoi "arvaa ketkä on päässeet yhteen". Arvasin heti mistä on kyse. Oltiin suunniteltu, että kokeillaan kuinka Riku ja Matti pärjäis yhdessä ja siksi ne olikin viereisissä tarhoissa tutustumassa. Nyt ne oli sitten päässeet yhteen ja ne oli niin onnellisen näköisiä yhdessä, ettei koskaan sitten otettu niitä enää erilleen.

Ensin tutustuttiin hienovaraisesti.

Sitten muutettiin yhteen.

Sen jälkeen Matin kanssa alkoi tapahtua. Alusta asti oltiin todella hämmentyneitä, sillä Matti oli se joka aina yllytti Rikua leikkiin ja ne leikkivät TODELLA paljon! Matista ja Rikusta tuli äkkiä todella läheiset ja ratsastaessakin Matti oli hitusen itsevarmempi. Se oli edelleen jäykkä ja säikky, mutta se ei ollut niin pelokas kaikkea kohtaan kuin aiemmin. Sen kunto kasvoi kohisten, kun kaikki päivät leikittiin Rikun kanssa tarhassa ja sitten liikutettiin säännöllisesti. 

Ensimmäinen kengityskin koettiin sitten aika pian Matin tultua. Äiti kengitti (tai siis yritti) tuolloin ja Matti joutui aivan täyteen paniikkiin HETI, kun jalkaa nostettiin (oli ollut jo hankala kavioita putsatessa, nyppi koko ajan jalkaa, mutta ei mitään tälläistä). Matti oli aivan paniikissa ja meiltä hajosi tämän ensimmäisen kengitysyrityksen aikana varmaan joku 6 riimua. En tiedä miten, mutta lopulta saatiin uuden kengät jalkaan ja siitä asti on aina ollut äidillä jalassa naula, kun Mattia on kengitetty. Nykyäänhän Matti rauhoitetaan aina kengityksen ajaksi, koska sen kengittäminen oikeasti on vaarallista ilman sitä. 

Raspaus onkin ainoa joka on helppo tehdä, mutta sekin on tehty aina rauhoituksen alaisena.

Kuitenkin, pikkuhiljaa kaikki alkoi sujua ja kevään lähestyessä kesää alettiin hyppäämään 80-90m tehtäviä valmennuksessa ja sitten tapahtui jotain, jonka takia Matti oli sairaslomalla muutaman kuukauden. Kun uudestaan aloitettiin syksyllä, hommat rupesi sujumaan, Matti edistyi kovaa vauhtia, esteet sujui ja Matti oppi luottamaan. Sitten se rupesi oikkuilemaan vähän enemmän, pukitteli ja kiukkusi vähän enemmän, esteillä alkoi kiellellä vähän enemmän kuin yleensä. Se sitten kärjistyi Jalasjärvellä, kun en lähtenyt edes radalle. 

Seuraavalla viikolla sitten tosiaan Matin kavio halkesi puolesta välistä aivan täysin, kun meillä kasvanut uusi kavio oli kasvanut muutaman sentin ja se irtosi vanhasta ja huonosta aineksesta. Kavioaines siis roikkui irti! Matti ontui pahasti. Kaviolle ei voitu tehdä mitään, piti eläinlääkärin mukaan vain odottaa, että uusi kavio kasvaa uudestaan ja toivoa, että ongelma katoaa itsekseen.

Matti pääsi siis täysin lomalle, se sai vaan oleskella tarhassa ja ei tehty muuta kuin harjailtiin ja kengätkin otettiin pois. Ajateltiin, että toisaalta se tekee Matin psyykelle hyvää saada elää hetki ilman mitään vaatimuksia ja olla vain rapsuteltavana. Tuli tässä muuten mieleen, alkuun kun Matin karsinaan meni se luimi ja uhitteli ja oli selvästi hyvin valmis puolustamaan kotiaan. Tämä katosi tuon sairasloman aikana. Matista tuli sellainen sylivauvamainen, tosin omilla ehdoillaan. 

Sairasloma kesti vuoden 2010 keväästä 2011 helmikuuhun, kun muutettiin Ylöjärvelle. Olin siis ennen muuttoa kaksi viikkoa ehtinyt jo vähän aloittaa liikuttelua kotona, eli varsinainen kuntoutus alkoi tapahtua muuton jälkeen uudessa ympäristössä.  Aloitin siis taas nollasta ratsastuksen.

Alkuun liikutus oli vain sitä, että kohotettiin kuntoa. Matti ei pystynyt laukkaamaan puolta ympyrää pidempään tiputtamatta raviin tai vaihtamatta ristilaukkaan, joten laukkaharjoitukset olivat vähässä, enemmän töitä tehtiin ravissa ja käynnissä.

Vaatimustaso oli hyvin matala, en vaatinut muuta kuin että liikutaan eteen selän läpi, muodosta viis, mutta Matti hakeutui heti hienosti alas, vaikka selän käyttäminen oli vaikeaa. Tässä on tullut todettua, että se koeratsastuksessa todettu "se vaan ei tykkää" on ollut täyttä paskaa. Matti lakkasi aristamasta selkään koskemista aina kun sitä liikutettiin säännöllisesti. Aina kun se oli vähänkin jumissa se oli tosi varovainen selästään ja pitkään se vaan aristi sen takia, että se oli tottunut että selkään sattuu. Nykyään saan vaikka tökkiä sitä selkää yhdellä sormella eikä se oo moksiskaan. 

Nykyäänkin jos Matti aristaa selkään koskemista, tiedän heti että se on vaan jumissa, koska hieromalla se arkuus helpottaa ja katoaa.

Kun oltiin kohotettu kuntoa muutama kuukausi, niin uskaltauduin ilmoittautumaan estevalmennuksiin pieniä hyppäävään ryhmään, eli siis aloitin taas alusta Matin kanssa. No itseasiassa kaikki tuo nykyinen meno löytyy blogin alkupäästä, jossa kerrotaan ekasta valmennuksesta ja myöhemmistäkin.

Nykyään en vieläkään Matilta vaadi paljoa, mutta olen nostanut vaatimustasoa. Ollaan ruvettu pelaamaan kokoamisasteen kanssa, laukkatreeniä on lisätty paljon, laukanvaihtoja ja väistöjä ollaan vähän harjoiteltu. Vastalaukkaakin on otettu jo muutamia askelia. Tasapaino vaatii vielä paljon töitä, joten epätasaisessa maastossa meno ja erilaiset kiipeilyharjoitukset on kovassa huudossa. Esteet on lähtenyt sujumaan ja Matti on nyt löytänyt sen itsevarmuuden luottaa ratsastajaan ja uskaltaa mennä vaikka sitä vähän epäilyttäisi. Maastossa voidaan käydä yksin ja yhdessä ilman säikkyilyä. Matin kanssa voi jo jopa laukata kaverin kanssa maastossa! Äitikin ihmetteli, kun me matin kanssa toissapäivänä mentiin metsässä ensimmäisenä, kun ne Rikun kanssa tuli jäljessä. Äiti kovasti kehui, kuinka hienoa työtä olen tehnyt Matin kanssa ja tätä kirjottaessa muistan kuinka kamalaa se oli alkuun. Kaikki tuntui menevän pieleen heti kun saatiin asiat rullaamaan, mutta ei koskaan tunnuttu pääsevän siitä tietystä ok:sta pisteestä eteenpäin. Nyt Matti on terve, sen kaviot on 5 viikon kengitysväleillä tullut aivan fantastisiksi (ei kaviokuumekavioita koskaan saa hyviksi, mutta nyt ne on varmasti niin hyvät kuin mitä niistä saa), se on turvallinen ratsastaa, se ei sinkoa toiseen sfääriin kun se säikähtää vaan ottaa korkeintaan yhden reippaamman askeleen ja pysähtyy. Se pääsee yli peloistaan, kun taas ennen kun jos se säikähti jotain sitä pelättiin viikko. Nyt voidaan säikähdyksen jälkeen mennä kyseisen paikan ohi ilman mitään ongelmaa. 

Esteet on nousseet taas 90cm, korkeampaa Matin puolesta voitaisiin mennä, mutta tässä iskee sitten mun oma epävarmuus, joten tällä tasolla junnataan niin kauan, että itse lakkaan pelkäämästä korkeampia esteitä (Matin kenkkuilu aiheuttanut tämän pelon, esim. Ypäjällä kenttäleirillä hyppelin ihan pelotta 100-110cm rataa).

Vielä on paljon matkaa siihen mitä Matista haluan, mutta sinne edetään hiljaa. Alunperin tarkoitus oli saada Matti hyvään heA/100cm tasolle ja myydä, koska halusin ostaa kouluvarsan, mutta mitä enemmän ratsastan sillä, sitä enemmän rakastun siihen, enkä varmaan koskaan voisi sitä enää myydä pois vaikka kuinka haluasin. Siitä huolimatta, että Matin lahjat ovat esteillä ja mun intressi koulussa, mutta ainakin mun taitotaso kehittyy, kun pakko mennä esteitä, koska niissä Matti on lahjakas!

Matti on hieno tapaus, vaikkei se mikään liikeihme olekkaan, mutta se on mitä sympaattisin ja oudoin otus mihin olen törmännyt. Ja hemmetin haastava ratsastaa :D