Kouluratsastus ja sen pikkuviat

Hevosten kanssa ei oikein ole tapahtunut mitään erityisen mielenkiintoista perustuuppauksen lisäksi. Viikonloppu vietettiin Ypäjällä aluevalmennuksen katsastuksessa, josta kirjottelen myöhemmin. Siellä oli samalla nuorten este- ja askellajilajihevosten laatuarvostelu, jota tuijoteltiin samalla ja se on nyt herättänyt minussa pohdintaa kilparatsastuksesta (lähinä koulupuolesta) Suomessa ja muualla. Myönnettäköön että äidin kanssa tästä ollaan useamminkin keskenämme purnattu. Pahoittelen kaikkia kirjoitusvirheitä, kirjoitan pikkuveljen läppärillä ja näppäimistö on liian iso ja hidas mun pienille, mutta vikkelille nakkisormille.

Kouluratsastus lajina kiinnostaa varsin vähää, enkä syytä ketään, en mäkään jaksa kovin pitkään katsoa oikein mitään luokkia helpoista vaativaan B:hen. Vasta tästä vaativimmissa on jotain katsottavaa, mutta täytyy taas myöntää, etten oikein pidä suomalaisten gp-luokkienkaan katselemisesta. En siis yhtään ihmettele, että koulukisoissa yleisö on melko vähäistä, kun en itse kisaajanakaan jaksa niitä katsella.
Sitten se mikä kouluratsastusmaailmaa on kohahduttanut ja tehnyt lajille paljon näkyvyyttä: Edward Gal ja Totilas. Mun mielestä ehdottomasti lajin kannalta parasta mitä on ikinä tapahtunut. Totilas täytti katsomot, koska kaikki tiesi, että näkevät jotain erikoista ja sai minutkin haluamaan Las Vegasiin katsomaan World Cupia. Tottakai sen myyminen oli ostajalle ja myyjälle kannattava kaupa, mutta LAJIN KANNALTA typerä, typerä teko.
Nekin, jotka eivät kouluratsatuksesta (tai hevosista ylipäätänsä) ymmärtäneet mitään, näki, että tässä on jotain erikoista. Vaikka Matthias onkin hyvä ratsastaja ja tekee Totilaksella hyviä suorituksia radalla, en itse enää näe hevosessa sitä eleganssia, keveytä ja harmoniaa, kuin Galin kanssa. Siitä vaan puuttuu se jokin, joka tekee siitä ennätyshevosen. Uudempia ratoja katselessani, hevonen näyttää melkein siltä, että räjähtää käsiin, jos ratsastaja tekee virheliikkeen, vaikkakin päällepäin menevät siististi ja kauniisti. Jos maailmaan on annettu niin erikoinen pari kuin Gal ja Totilas, ei sitä saisi erottaa. Vaikka se tuntuu mitättömältä, ainahan hyviä kilpahevosia myydään ja niiden ratsastajat muuttuvat, niin tämä on silti erilaista. Laji olisi saanut niin paljon enemmän näkyvyyttä ja harrastajia, kun Gal saisi jatkaa yhteistyötä oriin kanssa. Siinä parissa vaan on jotain niin erikoista, että vaikka kuinka monta kertaa näkee sen ennätyksiä rikovan Freestylen ei voi kuin huokailla, että joskus löytäisi omien hevosten kanssa samanlaisen yhteistyön!

Mutta se tästä kansainvälisestä menosta, en hetkeen ole seurannut kuinka maailmalla muuten menee, joten en niin paljon sitä osaa sanoa, tuo Totilasjuttu on vain vaivannut jo siitä asti kun kuulin, että ratsastaja vaihtuu (ei sekään niin hetkauttanut, että myydään, mutta että ratsastaja muuttuu, ARGH!).

Palataan kotomaahan. Oltiin siis Ypäjällä katsomassa laatuarvostelua ja sattunesta syystä nimenomaan askellajihevosia. Pakko myöntää, että petyin hyvin suuresti. Oletin, että nähtäisiin paljon hyviä, nuoria lupauksia, mutta todellisuudessa suurinosa näytti perusratsastuskouluköpöttäjiltä ja vähän paremmilta harrasteratsuilta. Vain muutamalla oli oikeasti liikkuvat lavat ja toimiva moottori, useimmat köpöttivät lähes suorilla jaloilla, niitä ollenkaan taivuttamatta. Toisaalta taas sitten siellä oli muutama helmi, mm. musta ori, jonka nimeä en muista, joka säväytti jo sillä olemuksella jolla se tuli halliin. Siitä näki heti, että siinä on luonnetta ja liikettäkin löytyi. Myös muutamia muita hienoja yksilöitä oli, jotka eivät välttämättä olleet näyttävimmästä päästä, mutta laadukkaita liikkeiltään. Mutta nämä muodostivat harmittavan vähemmistön. Sunnuntaina vilkaistiin muutamia estehevosia ja joka ikinen niistä käveli paremmin ja liikkuvammilla lavoilla, kuin suurin osa näistä tulevista kouluhevosista.

Toinen hämmennystä aiheuttanut asia oli arvostelu. Kaikkien pisteet liikkuivat siinä 6.5 ja 8.2 välillä. Ja silti hevosten väliset erot olivat VALTAVIA, mutta eipä se näkynyt pisteissä. En ollut tuomarien kanssa yhtämieltä suurimmasta osasta arvosteluita ja muutenkin mitä hittoa, kun arvostellaan nuoren hevosen laatua ja potentiaalia tulevaisuutta varten, liikkeitä ja niiden mahdollisuuksia kehittyä (tai ainakin oletan, että näitä nuorista pitäisi arvostella?) niin arvostellaan jotain täysin ratsastuksesta tai tilanteesta johtuvaa? Eihän ratsastajat ja tilanteet periydy. Kaikilla hevosilla on myös huonoja päiviä ja pitäisi osata myös niistä vähän protestoivista nähdä myös sen kiukuttelun taakse ja olla huomioimatta sitä, jos nuori vähän innostuu uudesta tilanteesta. Eihän hevoset ole koneita ja ne reagoivat eri tavoilla. Esimerkiksi tuo yllämainitsemani musta ori, se vähän ohjelman aikana hyppi sivuun, mutta ei missään vaiheessa silti vastustanut ratsastajan korjaavia apuja, eikä näyttänyt pelkäävältä, vaan siltä että olisi halunnut tutkia ympäristöään ja kun piti kuunnella niin vähän kiukutti. Tuomarit sanoivat hevosta epävarmaksi ja monet sen pisteistä alenivat tämän yhden pienen sivuloikan takia? Ei mulle tullut mieleenkään, että hevonen olisi epävarma, jos se samantien palaa ruotuun kun ratsastaja ohjaa oikeaan suuntaan. Toinen esimerkki: sievä ruunikko, joka liikkui nätisti ja tahdikkaasti, mutta ei ollut erityisen näyttävä liikkeissään, vaan silti laadukas. Arvostelussa valitettiin kaksitahtista käyntiä ja en voinut kuin ihmetellä, kys. hevonen käveli siinä ympyrällä samalla ja en vain nähnyt siinä kaksitahtisuutta. En nähnyt sitä ohjelman aikanakaan, päin vastoin mielestäni se käveli varsin hyvin verrattuna useimpiin.
Tuo pisteiden vähäinen hajonta on niin turhautavaa. Eikö ketään muuta kyllästytä, että niin kisoissa, kuin ilmeisesti nuorten arvosteluissa pisteet pyörivät siinä kahden, kolmen numeron ympäril? Oma ennätys oli Rikulla Niihamassa numeroita 3-7, mutta tässä isoin hajonta mihin olen törmännyt. Yleensä numerot ovat 5, 6 tai 7, joskus harvoin jonkun kuulee saaneen 8. Minkä takia arvostelutaulukko on 0-10 jos sitä ei käytetä? Parina viimeisenä kisakertana Rikun kanssa, emme ole edes esittäneet kohtia joita ohjelmassa on ollu ja silti saatu kohdasta 3 tai 4 tai jopa 5. Hyvä esimerkki tästä on myös Ypäjän kisaviikolta Matin radasta. Ohjelmassa oli voltti vasemmalle laukassa, Matti ei laukannut vaan meni sen voltin(tapaisen) sellaisessa sivuttaissuuntaisessa raviristilaukkaräpellyksessä ja numerona 6 ja kommenttina: tasainen voltti? No joo ehkä tasainen, mutta ei edes etäisesti muistuttanut laukkavolttia. Muutetaan se arvostelutaulukko samantien 5-7, siinähän ne numerot lähes aina kulkee, riittäisi mainiosti. En itse huomaa papereistani eroa hyvän ja täysin paskan radan välillä. Miten huomaisin, prosentit kun ovat samat? Tiedän jo etukäteen, että kun Menen Rikun kanssa radalle, prosentteja tulee sen 53 tai 54, meni hyvin tai huonosti ja meni sitten helppoa B:tä, A:ta tai vaativaa B:tä.
Toinen asia on numerointien perusteet. Suomessa selvästi keskitytään löytämään jokaisesta liikkeestä virheet, harvemmin näkee jonkun kehuvan epäonnistuneen liikkeen hyvää kohtaa (esim. hyvä tahti tai muoto tai muu). Miten se rohkaisee ketään kehittämään itseään, jos kuulee pelkkää kritiikkiä tuomareilta? Ei tietenkänä kaikkea pidä kehua, jos menee huonosti, mutta voisi pelkästään niiden pieleenmenneiden kohtien esiinnostamisen sijasta myös kertoa lyhyesti mitä pitää parantaa, eli vain ilmaista sen "rakentavan" kritiikin vähän ystävällisemmin. Moni lähtsi kisoista huononkin suorituksen jälkeen paljon paremmin mielin kotiin harjoittelemaan. Suomessa tuo kritiikki ymmärretään vähän väärin. Jos joku sanoo sulle että "Istutpas sä huonosti siellä selässä laukassa" niin jos pahoitat mielesi niin natistaan, kuinka ei kestä rakentavaa kritiikkiä. Eikö sen saman voisi sanoa vaikka "jos istuisit vähän suoremmassa, se voisi helpottaa tuota laukkaamista". Omia arvosteluja lukiessa tulee itselle vaan sellanen olo, että oonpas mä huono kun en tuotakaan osannut tehdä oikein vaikka omasta mielestä se meni ihan siististi. Tekee mieli luovuttaa ja ajattelee, että mitä hyötyä harjottelusta on kun en vielä kahden vuodenkaan jälkeen saa sitä hevosta venymään keskiravissa enemmän vaikka sitä kuinka joka paperissa sanotaan, että hevosen pitää venyttää etujalkoja enemmän eteen.

Ei edelleenkään kelpaa tuo venytys kenellekkään, enkä tiedä miten tästä saisi enemmän liikettä esiin.

Mutta takaisin asiaan. Koulukisojen arvosteluissa on yksi asia mitä en ymmärrä, vaikka olen yrittäny monelta kannalta sitä katsoa. Tasojen väliset arvostelut. Tuntuu, että helpossa B:ssä vaaditaan, että hevosen tulee olla täysin peräänannossa ja tehdä vaativien luokkien tasoisia askeleenpidennyksiä, että sen seiskan tai kasin sieltä saisi kalastettua. Ihmiset hei se on HELPPO B! Ei siellä voi arvostella sellaisia asioita, joista saa vaativasta samat pisteet. Arvostelun tulisi olla tasokohtaista; siitä missä saa helpossa B:ssä vaikka 8 ei riittäisi enää helpossa A:ssa samaan numeroon vaan siellä vaadittaisiin jo enemmän, mutta ei näin kuin nykyään, että kaikki pitää suorittaa gp-tasoisesti ja vähän paremmin jo aluekisoissa. Vaikka ne liikkeet olisi kuinka määritelty säännöissä, niin ei alue helppo B tasoiselta aloittelevilta ratsukoilta voi vaatia samaa kuin kansallisia vaativia kilpailevilta. Tällä systeemillä kaikki olettaa että pitää olla huippuhyvä, että voi edes helpoimpia luokkia kisata.
Siitä päästään luontevasti seuraavaan ongelmaan. Kun lukee ht.netistä koulukisoja koskevia keskusteluja, usein nousee esiin se kuinka pitää olla niin ja niin hyvä ja saada sellaisia ja sellaisia prosentteja ennenkuin voi siirtyä seuraavalle tasolle ja ne asiat pitää osata treeneissä täydellisesti. Mä ainakin menin Rikulla suoraan kisaamaan alue helppoa A:ta vaikken aiemmin ollut yhtäkään aluekolukisaa ikinä startannut ja seurakisojakin takana vain muutama. Totta, prosentit eivät olleet päätähuimaavia, mutta aina tullut hyväksytty tulos. Ja suurinosa näistä alun huonoista pisteistä oli siitä, että jännitin kamalasti ja mitä enemmän sain huonoja pisteitä (eikä nekään, mutta ne kommentit..) sitä enemmän aloin pelkäämään ja lakkasin ratsastamasta jo viikkoa ennen kisoja ja velloin kamalassa epätoivossa, etten osaa ratsastaa ja ei kannata mennä kisoihin, kun ei se kuitenkaan suju ja saan huonot pisteet. Silti jatkoin ja heti kun Riku oppi laukanvaihdot silleen suurinpiirteisesti aloin starttaamaan vaativaa B:tä. 49% ekasta ohjelmasta kun ei saatu vaihtoja sujumaan radalla, koska en ratsastanut kunnolla. Mutta en silti lakannut yrittämästä ja lopulta vaativa on ainut taso jossa prosentit ovat kasvaneet kisa kisalta (ei oteta huomioon Ypäjää tänävuonna). Ja mitä enemmän menin vaativaa sitä helpommaksi kaikki aiemmat tehtävät tulivat. Nyt se aiemmin hankalalta tuntunut helppo A tuntuu perusverrytelyltä (eikä ne prosentit mihinkään ole muuttuneet, mitä nyt yksi sijoitus).
Pointti on se, että mitä enemmän harjoittelee vaikeita asioita sitä helpommaksi kaikki aiemmat jutut tulevat. Nyt vasta kun ollaan ruvettu treenaamaan sarjavaihtoja ja laukkapiruetteja niin yksitäiset vaihdot sujuvat rutiinilla ja aionkin sitä vaativaa A:ta ruveta menemään heti kun Riku lakkaa kuumenemasta niin älyttömästi sarjavaihdoista ja lakkaa pöllöilemästä radalla. Siitä huolimatta, että vaativasta B:stä parhaimmillaan ollaan saatu 56% (ja harjoituskisoissa 62%). GP-tasolla on sitten aikaa hinkata niitä pikkujuttuja, joten mitä turhaa tässä vaiheessa stressata täydellistä sulkutaivutusta? Jos kisaisin sillä asenteella, että pitää saada jatkuvasti yli 65% joltain tasolta ennenkuin voi siirtyä vaativampiin luokkiin, kisaisin varmaan vieläkin helppoa C:tä. Aina tulee huonoja kisapäiviä, joskus harvoin tulee hyviä. Se rajoittaa meitä liikaa, että eletään sen mukaan mitä ympäristö sanelee. Lakatkaa stressaamasta sitä, kuinka joku pitää teitä huonona tai aivan väärällä tasolla olevana ja nauttikaa siitä kuinka edistytte.
Mulla meni kaksi vuotta tajuta, että vaikka arvostelupapereissa lukisi mitä ja muut ajattelisivat mitä (mustakin joskus sanottu, että helppohan se on hyvällä hevosella mennä, vaikka selvästi en kyllä ole vaativien luokkien tasoinen ja sehän näkyy tuloksissa). Tosiasiassa, hevoseni on kaukana helposta, osaan kyllä suorittaa jokaisen vaativassa A:ssa suoritettavan liikkeen kilpailutasoisesti, mutta vain valmennuksessa, koska jännitän kisoja edelleen vähän ja kyllä tulokset on aivan pyllystä, sille en voi valitettavasti edes ratsastustani muuttamalla mitään.
Jos joku supisee kentän laidalla, että mitä me tehdään vaativissa kansallisissa luokissa, niin me harjoitellaan. Meidän tavoite on joskus päästä kisaamaan GP-luokkia ja aiotaan edetä sinne asti tätä mielikuvituksellista ripaa hioen. Sitten voidaan hinkata niitä täydellisiä vaihtoja, piruetteja, sulkuja ja pysähdyksiä. Sillä on aikaa kun ei tarvitse enää opetella uutta.

Vaikka kouluratsastus ei olekkaan se kaikkein jännittävin laji, niin kyllä siitäkin jaksetaan tehdä kamalan vaikeaa. Rentoutukaa vähän ja nauttikaa siitä ratsastuksesta, ei maailma kaadu, jos hevonen ei pysähdy tasajalkaa täydellisessä muodossa tai jää kyttäämään nurkassa vaanivia tuomareita kesken laukannoston. Ei edes siellä vaativammilla tasoilla. Kaikkia luokkia on harjoiteltava, ei koskaan voi olla täydellisen valmis, joten miksi turhaan yrittää? Josko tällä vaikka useampi uskaltaisi kokeilla, kun ei heti tyrmätä jos ei osa jotain asiaa täydellisesti.